Aaltoliikettä
Olen harrastanut pientä kesäflunssaa. Olen lukenut. Vieläkin luen lanua, nyt menossa Anne Leinosen Kirjanoita. Väliin luin Flavia de Lucen melkein uusimmat kuviot ja sitä ennen Sari Peltoniemen Allmaan vaskitsan. Peltoniemen Avaimenkantaja-trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Taivazalan joutsen ja nyt tämä Allmaan vaskitsa ovat olleet erityisen hyviä. Tykkään kovasti ja odotan viimeistä osaa. Luvussa on myös kirjoja Pentinkulman päivien E80-seminaariin, niistä menossa Weseliuksen Alma!. Kaikkia E80-kirjoja en ole vielä saanut, mutta moni on tulossa tännepäin. Löytyy runoja, novelleja ja romaaneja. Lanua E80 ei harrasta, vaan kirjat ovat selkeästi aikuisten kirjoja kaikki. Tai aikuisten ja aikuisten – ei niissä ikäsuositusta ole kannessa.
Varsinainen lukukevät ja -kesä siis. Olen lukenut harvinaisen paljon tänä vuonna. En tiedä miksi. Ehkä tankkaan varastoon. Oletan nimittäin, että sitten kun pääsen taas kunnolla kirjoittamisen makuun, niin lukeminen loppuu tai vähenee ainakin tosi paljon. Niin on käynyt ennenkin. En osaa lukea samalla kun teksti on työn alla, en ainakaan samaa genreä. Jotenkin ajattelen siis, että luen syksyä varten varastoon. Syksyllä olen pari kuukautta kirjoitusvapaalla – sain Taikelta elämäni ensimmäisen apurahan <3 ja sen turvin voin keskittyä hetkeksi ihan kokonaan kirjoittamiseen. Että ehkä siksi luen nyt niin paljon. Tai sitten tämä lukeminen ei johdu ollenkaan mistään tankkaamisesta, vaan on vain taas tällainen vaihe. Asiat kulkevat aaltoliikkeinä.
Jos lukeminen on aallonharjalla, niin kirjoittaminen on vähän siellä aallonpohjassa. En ole ehtinyt, en kipeänä jaksanut enkä ole väkisinkään ruvennut. Tekstiä on kyllä tipahdellut vihkoon aina välillä, mutta ei mitenkään järjestelmällisesti enkä ole sen kummemmin järjestänyt kirjoittamiselle aikaakaan. Kesä ei ole ideaalia kirjoitusaikaa, enkä jaksa patistaakaan itseäni. Kirjoitan aamusivuja aina välillä, tai ilta- tai mikävuorokaudenaikavaansivuja, ihan miltä sattuu tuntumaan. Jos ei tunnu, niin en kirjoita. Syön sen sijaan kaalia, tiskaan tiskejä (eräs blogiani lukenut sanoi joskus, että ”ihan kuin sä et tekisi mitään muuta kuin tiskaisit ja pyykkäisit” :D), pakkaan ja puran laukkuja, tuuletan, hengitän, huiskutan, katselen, viikkaan, katselen öistä kuutamoa, kävelen aamuraikkaassa, niin ja luen.
Ei minulla mitään asiaa ole. Kunhan jorisen läpimpikseni. Ajattelen kivoja sanoja. Annan silmäluomien roikkua puolitangossa. Suunnittelen aikaista nukkumaanmenoa. Lepäilen. Olen nähnyt haikaran poikasineen, kauriita pellolla ja koiranpennun. Onnea tuovan ötökän ja paljon muurahaisia. Ihmisiä. Katuja, joilta sade on jo kuivanut.
Related Posts
Comments on this post
5 Comments-
Kiitos :)!
Meillä siis sama lukemisen ja kirjoittamisen suhde. Molemmat ei mahdu suuresti päähän yhtä aikaa ;). Luulen, että lukuaikoina pää ottaa oppia ja kirjoitusaikoina käsi siirtää soveltuvat opit paperille – kaikki lukeminenhan vaikuttaa, ja lukeminen myös estää kirjoittamasta tyhjiössä, vaikkei niitä kahta tekisi yhtä aikaa.
-
Niinpä, eivät tunnu molemmat mahtuvan päähän yhtä aikaa! 🙂 Ja onhan siinä tietty aika-asiakin. Tuntuu, että jos otan aikaa kirjoittamiselle, en enää jaksaisi tai ehtisi tarttua kirjaan tai toisin päin. Mutta lukeminen varmasti vaikuttaa, vaikka se olisikin kausittaista.
-
Apuraha 🙂 🙂 🙂
Mutta olennaisinta on: mikä on onnea tuova ötökkä? Terveisin Neliapiloiden metsästäjä
-
En tiedä, mikä on onnea tuova ötökkä, mutta se henkilö, jonka päällä ötökkä kiipesi, ilmoitti, että se on onnea tuova ötökkä :D. Sellainen minimaalinen koppakuoriainen, joka oli musta ja kihtasi vihreään :D.
Comments are closed.
Briitta
Onnittelut apurahasta! 🙂
Minäkään en oikein osaa lukea, kun teksti on työn alla tai lukeminen ainakin vähenee huomattavasti.