Melkein loppu
Vapaa on lopussa. Huominen enää. Haikea ja vähän surullinen olo. Että tähän se nyt loppuu. Olen kauhean onnellinen siitä, että sain apurahan ja vapaan ja pystyin kirjoittamaan. Kiireen tuntu on ollut poissa elämästä, olen ollut rennompi ja rauhallisempi, vähemmän kireä. Tavoitteena on pitää tämä tunnelma sittenkin, kun olen taas työelämässä. Vaikka on haikea ja surkumieli, myönnän silti, että töihin paluu voi olla kässärille ihan hyvä tässä kohtaa. Saan etäisyyttä eri tavalla, kun pää askartelee päivät muiden juttujen parissa. Juuri nyt tuntuu, että tarvitsen sekä hiukan etäisyyttä että paljon läheisyyttä tekstin suhteen. Haen sen läheisyyden sitten etäisyyden kautta ja rutiinin kautta, raakatekstin kautta, kun työt ovat alkaneet.
Sääkin on sopivasti tuhruinen. En ole mitenkään maatani myymässä, mutta ovathan nämä siirtymät elämistä toisiin aina erilaisia hetkiä kuin se eteenpäin porskuttava arki. Pysähtymisen hetkiä. Hetkiä, jolloin tehdään hyviä suunnitelmia. Kuten se, että kerran viikossa varaan itselleni kirjoitusillan. Että nyt kun Saksasta hankittu flunssa alkaa jälkimaininkeineen olla suunnilleen ohi, pääsen taas harrastamaan liikuntaa. Että muistan edelleen käydä museoissa. Että luen paljon.
Nyt en tosin lue, nyt siivoan. Niin kuin huomaatte. Pieni välibloggaus vain… tekemistä vaille valmis suursiivo.
Entä minun vapaani, minun autuaat kiltit kauniit yhdeksän viikkoani? Kirjoittanut olen, lukenut olen, teetä juonut, lenkillä käynyt, katsonut taivasta, matkustanut paikasta toiseen, tehnyt ruokaa, syönyt ruokaa, leiponut leipää, tavannut ystäviä, tavannut viime aikoina hämmentävästi ihmisiä, joita olen viimeksi nähnyt plusmiinus 20 vuotta sitten. Olen käynyt museoissa, olen neulonut, olen kuunnellut musiikkia, olen pitänyt kädestä, olen haravoinut, olen työntänyt kukkasipuleita maahan myyränruuaksi, olen huolestunut, olen iloinnut, olen kellunut kirjoittamisen riemussa. Mitä kaikkea mahtuu yhdeksään viikkoon, kokonainen syksy, kokonainen ruska, ensimmäinen lumi ja sen sulaminen, pakkaset ja plusasteiden paluut. Monta otettua askelta. Se yksi flunssa. Nukuttuja tunteja, aikaisia nukkumaanmenoja, istutettuja viherkasveja. Aika paljon kaikkea. Niin paljon kaikkea, että aika tuntuu aika pitkältä.
Nyt imurointi, sitten vielä tälle illalle kirjallista ohjelmaa. Puistolan kirjastossa on puhumassa Sirpa Kähkönen otsikolla Toivoa kirjallisuudesta. Ajattelin mennä kuuntelemaan. Sanoja sanoista.
