Kaikkea sitä
Tänään on vähän halutonta. Haluaisin kirjoittaa, mutta kirjoituskahvila on kiinni, kirjasto on kiinni ja varakahvilassa on äitienpäiväbrunssia ja ties mitä. En halua lähteä mihinkään kauhean kauas kotoa etsimään kirjoituskoloa ja näyttää siltä, etten lähde kotoa yhtään mihinkään. Ja kotona ei oikein huvita kirjoittaa, koska ulkona paistaa aurinko ja minun on pakko pitää kaikki sälekaihtimet kiinni, ettei koti kuumene liikaa. Niin että tämä tosiaankin tuntuu neljän seinän sisällä kököttämiseltä. Lämminkin on, ja kohtaloani uhmaten tuuletan tänäänkin: totesin, että jompaa kumpaa on pakko sietää: joko kuumutta ilman koivun siitepölyä sisätiloissa (sen verran kun sen sisääntuloa nyt on mahdollista rajoittaa) tai siitepölyn aiheuttamia allergiaoireita siedettävänlämpöisessä asunnossa. Valitsin siedettävän lämpötilan. Nukkumisesta ei tule muuten mitään.
Joten kyllä, hankala ja haluton päivä. Pitäisi vain ottaa kirjoitusvihko käteen ja ruveta kirjoittamaan, eikä kiertää kuin kissa kuumaa puuroa. En tiedä. Joskus vain on näitä päiviä. Tiedän, että kirjoittaminen tekee minulle hyvää ja voi olla, että mikään muu ei tällaisena päivänä auttaisikaan, koska takaraivossa on koko ajan ajatus siitä, että pitäisi kirjoittaa, ettei päivä mene hukkaan. Ja silti, vaikka tiedän, että kirjoittaminen auttaa ja helpottaa ja keventää ja kaikki muutkin ruttaantuneet asiat siliävät ainakin vähäsen, kun kirjoitan, ei vaan huvita aloittaa. Mutta ei kai auta. Haen kynän ja vihon ja parkkeeraan sohvalle ja alan kirjoittaa ja toivon, että se parantaa minut tästä näköalattomasta penseydestä, jonka kanssa mikään ei tunnu miltään, paitsi murjotus.
