Varsinkin sitä toista
Tämän päivän toinen bloggaus. Ei mitään asiaa. Olen ollut tänään kamalan hankala. Itselleni siis. Lopulta tajusin, että oli nälkä. Tai siis ei ollut nälkä, ei yhtään tippaa, mutta verensokeri oli alhaalla, jossain polvien kohdalla. Hankin itselleni ruokaa, vaikka se tuntui aivan ylitsepääsemättömältä. Kummasti se kuitenkin auttoi. Äsken söin lisää. Mieliala ei ole vieläkään ihan niin kuin pitäisi, vaan päivällinen hankalointi ja kiukku on jäänyt asumaan minuun, mutta jospa se pikkuhiljaa lähtisi muille maille. En tiedä, kaikki asiat ovat niin hankalia näinä päivinä. Syytän montaa asiaa ja yritän päästä sopuun itseni kanssa.
Kirjoitin päivällä muutaman sivun raakatekstiä ja senkin takia olen ollut hankala. Kokonainen sunnuntaipäivä ja kirjoitin vain muutaman sivun. Hukkaan heitettyä aikaa, sanovat aivot tai joku ytimenjatke. Sekin ärsyttää. Kirjoittaminen ei sujunut, se oli yhtä takkuista kuin koko pääni sisus. Nyt aivastelen siitepölyjä nenä tukossa ja olen lähinnä hapan. Tekisi mieli syödä karkkia, mutta en syö. Nopea lohtu sokerista on juuri se, mitä aivoni yrittävät kärttää minulta, mutta kun en suostu. Suolan suhteen en ole tehnyt yhtä rajoittuneita päätöksiä…
Olen lukenut Astrid Lindgren -elämäkertaa Tämä päivä, yksi elämä (Jens Andersenin kirjoittama). En yleensä lue elämäkertoja, en ole lukenut kovin montaa elämäni aikana, mutta tästä tykkään. Lindgrenistä piirtyy kuva ihan todella monipuolisena ihmisenä, en ollut tiennytkään, että hän oli niin multitalentti ja multi-kaikkea.
Harmittaa, ettei ole mitään upottavaa kirjaa kesken. Lindgrenin elämäkerta on kyllä upottava, mutta toisella tavalla. Tarvitsisin tähän hetkeen Gail Carrigeria kasapäin, esimerkiksi.
Ei muuta sanottavaa. Toivottavasti saan kirjoitettua tänään vielä pari sivua, jotka eivät tunnu vastentahtoisilta ja kiukkuisilta. Leppeä loppu tälle päivälle olisi enemmän kuin paikoillaan.