Haipuva valo
Kun istuin sohvalle kirjoittamaan, aurinko valutti seinälle paksua keltaista nekkutaikinaa, joka hohti ja hehkui. Nyt aurinko on kääntänyt selkänsä ja vaahteroiden vaalea vihreä taistelee vielä hetken ennen kuin haalea hämärä alkaa nousta talojen välistä niin kuin sumu. Taivas pysyy pisimpään. Sen vaaleat, kaihoisat sävyt niin kuin vain, kun on toukokuu ja liian valoisat illat, jotta niihin olisi vieläkään tottunut.
Äsken tein sen, minkä takia osittain aloin blogata silloin joskus. Kirjoitin, että voisin kirjoittaa kirjoittaneeni. Istuin alas ja kieritin kynää sivuilla sen verran, että voisin sanoa, että tein sen, tänäänkin. Ja sanat huijasivat minut taas jatkamaan pitemmälle kuin aioin ja nyt voin kirjoittaa, että kirjoitin. Olen täyttänyt tarkoitukseni kaksinkertaisesti.
Mikään ei näytä kevätiltoina siltä kuin taivas tässä kohtaa kaupunkia, jossa minä asun. Aina tulen muistamaan miltä taivas näyttää toukokuussa yhdeksän ja kymmenen välillä tämän kaupunginosan päällä.
Lokit ja korpit lentävät kaikki samaan suuntaan. Vinosti kohti sitä paikkaa, johon aurinko laski. Minä olen sisältä tyynempi kuin millaiseksi luulin tulevani tänään. Menen pesemään hampaat ja sitten nukun. Huomenna kurotan taas.
