Sopiva ilta
Tänään olen pitkästä aikaa kirjoittanut niin että tuntuu. Kävin töiden jälkeen kirjoituskahvilassa ja sen jälkeen tulin kotiin, tein ruokaa ja söin. Sitten tulin koneen ääreen ja kirjoitin. Vajaa kaksi tuntia kirjoittamista työpäivän jälkeen on oikein hyvä saldo yhdelle illalle. Ja tuntuu taas siltä, niin kuin aina, kun kirjoittaa. Ei tiedä, mitä on tulossa, mutta odottaa mielenkiinnolla. On tyynempi ja tasaisempi kuin ilman kirjoittamista. On hiljainen ihan luonnostaan, sillä sanat ovat paperilla ja tiedostossa niin kuin niiden kuuluukin olla, eikä tarvita muita sanoja. Istun pää kallellaan ja kuuntelen. Ei kuulu mitään. Kuuluu paljon niitä ääniä, joita kaupungissa kuuluu, mutta muuten ei kuulu mitään. On rauhallista. Olo on odottava, mutta ei malttamaton.
Raakatekstin kirjoittaminen on ollut viime aikoina jotenkin rentouttavaa ja rohkaisevaa. On ihana kirjoittaa ja huomata, että kynästä tulee kaikenlaista. Tänään on pitkästä aikaa ensimmäinen ilta, kun minulla oli aikaa keskittyä myös muuhun kuin raakatekstiin. Sekin tuntui hyvältä, ja tutulta.
Luen Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaania iltaisin sängyssä. Pidän siitä ja sen erikoisesta rakenteesta, jolla on tarkoitus. Tuntuu, että lukisin enemmänkin. Haluaisin lukea. Tuleeko tästä taas lukukesä, niin kuin kaksi vuotta sitten. Silloin lukeminen oli laastari ja lasta ja kainalosauva ja särkylääke ja rauhoittava. Luin paljon. Ehkä luen tänäkin kesänä paljon, mutta toivottavasti eri syystä. Jospa saisin myös kirjoitettua vähän, vaikka kesät eivät olekaan minun kirjoitusaikaani. Onneksi vielä ei ole kesä.
