Niin kuin ennenkin
Tänään olen silittänyt vaatteita, jutellut perusteellisesti ystäväni Hillokuningattaren kanssa, ollut hänen kahden ihanan pikkupoikansa halattavana, katsellut puutarhakaupassa kukkia niin paljon, että melkein jäin niiden jalkoihin: niin paljon valkoista, sinistä, vaaleanpunaista, violettia, fuksianpunaista, oranssia ja vihreää, vihreää ja vihreää.
Silittäessäni vaatteita ajattelin sitä, että välillä tulee mieleen, että mitä voin kirjoittaa blogiini, nyt kun kirjoitan omalla nimelläni ja naamallani. Että voinko kirjoittaa siitä mitä olen tehnyt ja miltä on tuntunut, kun nyt nekin, jotka eivät edes halua tietää kuka olen, tietävät sen. Ja siinä silittäessäni ajattelin myös, että en suostu. En suostu pienentämään ja rajoittamaan itseäni blogatessani. Haluan kirjoittaa blogiini niin kuin aina ennenkin. Haluan ajatella, että mikään ei ole muuttunut tässä asiassa, vaikka olenkin siirtynyt rajan yli – wannabestä julkaisevaksi kirjoittajaksi. Ajatteluketjuni lopputulema oli siis oikeastaan ei lopputulemaa. Tai se lopputulema, että tässä ollaan niin kuin ennenkin.
Ja niin, tässä ollaan, niin kuin ennenkin. Ilta. Kello on ihan liian paljon ja minun pitäisi jo nukkua, mutta istun koneen ääressä ja naputan tätä tekstiä. Koska on kesä, eikä paljoa juhannuksesta, on valoisaa. Niin valoisaa, että illat huijaavat minut valvomaan pitempään kuin kannattaisi, koska vaikka illat ja yöt ovat valoisia, aamut eivät odota, vaan tulevat samaan aikaan kuin aina ennenkin. En ole kirjoittanut tänään. Muuta kuin tämän blogikirjoituksen tähän. Luulen, etten kirjoitakaan. Kello on oikeasti paljon ja minun piti jo nukkua. Huomenna sitten uudestaan
