Ruusu ja rikkaruohot
Olen kitkenyt. Uudistin ikuisen sotani rönsyleinikkiä vastaan, mutta valkoapilaa en voi kuin ihailla. Sillä tavalla kuin ihaillaan jotakuta, jonka edessä on pakko myöntää pienuutensa, vaikka se toinen onkin vihollinen. Juonikas kasvi, ei voi muuta sanoa. Valkoapilahan on ihana silloin kun se kasvaa siellä, missä sen on tarkoituskin kasvaa, mutta kun se kasvaa kukkapenkissä maanpeittokasvien seassa – siellä se ei ole kiva. Eikä siitä ole helppo päästä eroon. Mikään muu kasvi ei työnnä maavarttaan niin alas, niin lähelle maan pintaa. Olkoon sammalleimu, patjarikko tai ketoneilikka tai ihan mikä hyvänsä kasvi, niin valkoapila työntää vartensa kaiken muun alapuolelta ja puskee sitten lehdet toisen kasvin lomasta valoon. Ja yritäpä sitten kitkeä sitä, ja repiä maavarret pois: koska apilan maavarret matavat kaikkein alimmaisina, ne nostavat kaiken muunkin mukaansa, kun niistä yrittää päästä eroon. Plus että niihin on vaikea päästä käsiksi, kun ovat kaiken alla. Ovelaa.
Sen lisäksi, että olen sotinut rikkaruohoja vastaan, olen myös iloinnut ensimmäisestä blogiarviosta, joka Kolmesta syystä on kirjoitettu. Miten ihana, paneutunut arvio ja miten ihanaa, että Sinisen linnan kirjaston Maria oli tykännyt Kolmesta syystä! Olen toki saanut lähipiiriltä kommentteja kirjasta ja onhan sitä ruodittu kustannustoimittajan kanssa ja niin edelleen, mutta onhan se nyt ihan eri asia, kun kirja on oikeasti maailmalla ja tulee luetuksi ja arvioiduksi. Ja totta kai jännittää, että millaisen vastaanoton Kolme syytä elää saa, ei käy kieltäminen. Toivon, että siitä tykätään :).
Jatkossa askartelen tänne sivuilleni osion, johon kokoan blogiarviot ja lehtiarvostelut yhteen paikkaan. Tätä ensimmäistä blogiarviota oli vaan pakko hiukan hehkuttaa, kun se oli ensimmäinen ja niin positiivinen :). Että jos tässä viikonlopussa on ollut paljon rikkaruohoja, niin on ollut ruusujakin :).
