Rivien väleistä ja tunteista
Luen yhä Riitta Jalosen Kirkkautta ja olen mykistynyt. Kirkkaus ravistelee minua, avaa minut pohjaan asti ja kopistaa pöydälle kaiken, mitä minussa on sisällä, ja jättää minut kipeän, kauniin, kirkkaan tyhjäksi. Jessus mikä kirja. Välillä olen mykkänä ja välillä itkettää. Kirkkaus on niin tosi, ettei mikään kirja pitkään aikaan. En ole päässyt vielä loppuun, mutta tiedän jo, että Kirkkaus tulee olemaan minulle iso lukukokemus, isoin pitkään aikaan. On ollut jo.
On jännää, miten jotkut kirjat osuvat ja uppoavat niin perinpohjaisesti. Ja jonkun toisen mielestä samat sanat ovat ihan tavallisia, jopa mitäänsanomattomia, tai ihan kivoja, mutta eivät sytytä sielussa mitään sen kummempaa tunnetta. Joskus ajattelen, että siinä on jotain taikaa. Iso merkitys siihen lopulliseen silaukseen on varmasti ajalla – että oikea aika ja paikka ja oikea lukija kohtaavat. Tiedän, että joinain toisina hetkinä tietyt kirjat eivät olisi tehneet minuun niin suurta vaikutusta kuin ne tekivät – onnistuin lukemaan ne hetkinä, joina kirjojen sanat löysivät jotain minusta, resonoivat minussa, tarttuivat vastinpareina senhetkisiin tunteisiin. Ja sitten on niitä kirjoja, jotka ovat aina suuria, ajasta riippumatta, mutta niitä on vähän, luulen.
Sanojen välit ja rivien välit. Olen miettinyt niitä aika paljon. Että mitä siellä rivien väleissä on. Onko siellä se tunne, jonka vallassa sanat kirjoitettiin? Jääkö tunne kiinni tekstiin ja sanojen reunoihin? Vai määrääkö kirjoittajan tunne sanavalinnat niin, että ne herättävät tunteen myös lukijassa? Onko lukijassa heräävän tunteen syy rivien väleissä vai kiinni suoraan sanoissa? Onko se lukija, joka täydentää riveille ne välitkin, vai tulevatko rivien välit oikeasti tekstistä? Ei aavistustakaan.
Minä kirjoitan tunteen kanssa. Saatan vältellä jonkun kohtauksen kirjoittamista, koska en halua kokea niitä tunteita, joita kohtaus vaatii. Tietyt kohtaukset Kolmessa syyssä elää olivat sellaisia. En karttanut niitä hirveän pitkään, mutta kuitenkin. Odotin oikeaa hetkeä kirjoittaa raakateksti puhtaaksi. Tarpeeksi vahvaa hetkeä, koska tiettyjen kohtien kirjoittaminen oli rankkaa, enkä halunnut ryhtyä siihen heikkona hetkenä. Joskus rankkaa ei ole varsinaisesti raakatekstin kirjoittaminen puhtaaksi, vaan ylipäätään sen raakatekstin lukeminen. Jos raakateksti herätti kirjoittaessa voimakkaita, ikäviä tunteita, en aina halua palata niihin tunteisiin edes lukemalla tekstiä uudelleen, muokkaamisesta puhumattakaan. Ja sitten taas, joskus kun kirjoitan jotain onnellista kohtausta, huomaan, että kasvoillani on typerä hymy. Sellainen, jolla en ikinä hymyile itse millekään, mutta hymy, jonka yritän kai tartuttaa tekstiin ja kuvittelen ehkä, että se matkustaa suupielistä käsivarteen ja käsivartta pitkin kirjoittavaan käteen.
Vastustan kaikkea kirjoittamisen mystifiointia ja inspiraatiopuhetta ja muuta vastaavaa. Inspiraatio tulee kirjoittamalla, ei odottamalla. Eikä kirjoittamisessa ole mitään mystistä, lähinnä vain rutiinia ja periksiantamattomuutta ja tylsän sietämistä. Mutta sittenkin, se pieni osuus, joka saa sanat uppoamaan suoraan sieluun ja itkun purskahtamaan esille, kun luen Jalosen Kirkkautta. Jotainhan niissä sanoissa täytyy olla. Tai jotkut tietyt tilanteet, kun kirjoitan itse. Kirjoittaminen on proosallista kaikkine tunteineenkin – paitsi että pari sellaista hetkeä tekstin syntyprosessissa on, joita on vaikea selittää järjellä. Niitä on turha edes ajatella kauheasti. Ne vain ovat. Kirjoittamista.
Related Posts
Comments on this post
3 Comments-
Joidenkin kohtausten kirjoittaminen tosiaan on henkisesti rankkaa. Olen huomannut omassa kirjoittamisessani myös sellaisen jännän asian, että se vaihtelee, mikä kohtaus milloinkin tuntuu raskaimmalta. Ensimmäistä versiota kirjoittaessa se voi olla kohtaus A, mutta editoidessa se onkin yllättäen kohtaus B. Kohtauksista, jotka ovat vaikeimmat kirjoittaa, voi saada joskus myös suurimmat onnistumisen elämykset. Olen kirjoittanut Dionnen tyttöihin tähänastisen kirjoittajahistoriani surullisimman ja dramaattisimman juonikuvion, joka on onneksi myös kaukana omasta kokemusmaailmastani. Ja olihan sen kirjoittaminen ensimmäiseen versioon aika haasteellista, etenkin kun olen herkkä ja eläydyn välillä hahmojeni mielenmaisemaan turhankin vahvasti. Tuli välillä sellaisia ajatuksia, että onks nyt ihan pakko, ja miks mun on pitänyt mennä keksimään näin inhottava juonenkäänne. Mutta kylläpä sitten kehräsin tyytyväisyydestä, kun sain tuosta juonikuviosta kehuja esilukijoilta. Tuli sellainen fiilis, että kun olen tähän pystynyt, pystyn kirjoittajana mihin vaan.
-
Katja, en ole nähnyt tuota Enkelin kosketusta, pitääpä laittaa mieleen ja katsoa joskus. Tykkäsitkö elokuvasta?
Liliana, joo, vaikea kohtaus voi tosiaan vaihtua kirjoituskierroksesta toiseen, etenkin jos tietyn kohtauksen rooli nousee myöhemmillä kirjoituskerroilla suuremmaksi ja tajuaa, että sitä pitää paisuttaa kaikin puolin, myös sinne negatiivisiin tunteisiin päin. Ja tuo on totta, että kiitokset noista vaikeista kohdista ovat niitä, jotka usein tuntuvat parhailta :). Minä saatan lykätä ikävän kohtauksen kirjoittamista pitkäänkin, ja sitten kun kirjoitan, huomaan, että eihän se niin iso homma ollutkaan. Ehkä se lykkäysaika on joskus tarpeenkin, pää ja alitajunta ehtivät miettiä asian läpi ja teksti tulee selkeämpänä ulos sitten kun kirjoittaa.
Comments are closed.
Katja
Samaa teosta luen parasta aikaa! Onko Campionin ohjaama Frame-elokuva Enkelin kosketus (An Angel at My Table) sinulle tuttu?