Ensimmäinen
Ensimmäinen päivä vapaatani. Ensimmäiset ovat aina hankalia. Rytmiä ei tahdo löytyä, on vaikea saada kiinni rutiinista, vaikea keskittyä. Aikaa on liikaa ja liian vähän ja muistaa taas, miten monta minuuttia meneekään siihen, että tekee ruuan, syö sen ja tiskaa ja sitten väsyttääkin ja lukisi mieluummin kuin kirjoittaa. Sellaista hakemista. Kyllä se siitä, eikä kestä kauankaan.
Luin tänään Maria Turtschaninoffin Naondelin loppuun. Turtschaninoff ei pettänyt taaskaan. Maresi oli hyvä ja Naondelista tykkäsin vielä enemmän, vaikka se olikin raaempi ja julmempi tarina. Naondel on hyvä esimerkki siitä, ettei lanu-kirjallisuuden tehtävä ole suojella lukijaansa, vaan näyttää rehellisesti teoksen maailma. Jos julmuuksia on tapahtunut, niitä on tapahtunut. Turtschaninoff ei mässäile julmuuksilla, mutta turha niitä on silotellakaan. Telkkarissa näkee pahempaa joka päivä, mutta kirjoitettu sana on voimakkaampi kuin tusinaväkivalta telkkarissa. Eikä Naondel ole mitään verellä mässäilyä, ei sinne päinkään, ja kirjan maailmassa on paljon hyvää ja kaunista, joka tuodaan esille, mutta ihailen Turtschaninoffia siinä, ettei hän päästä nuortakaan lukijaansa liian helpolla. Teot on motivoitava kunnolla, jotta teos on uskottava. Ja kieli on kaunista, taattua laatua. Nyt vain odottamaan Punaisen luostarin kronikoiden kolmatta osaa. Naondel rikasti näin jälkikäteen Maresia, ja jännä nähdä mitä se kolmas osa tekee kahden ensimmäisen kokemiselle.
Lukemisen lisäksi olen kirjoittanut. Pitkästä aikaa kirjoituskahvilassa ja myös kotona. Olen myös ajatellut paljon. Kirjoittamista ja ei-kirjoittamista ja reunaehtoja ja kaikenlaista. Ajan kulumista ja käsin kirjoittamista ja kaikkea sitä, mitä haluaisin lukea.
Vaikka vapaan alku on aina takeltelevaa ja hapuilevaa ja etsimistä, ei se haittaa. Minulla on nimittäin huominenkin päivä, ja ylihuominen, ja päiviä niiden jälkeenkin.
