Muokkaan päiviä, sovitan päiviä ja lopulta ne istuvat
Minä olen rutiini-ihminen. Joskus kuulemma ärsyttävyyteen asti. Ja silloin kun omat rutiinini eivät ole kunnossa, minua ärsyttää. Tai turhauttaa. Tai on jollain muulla tavalla häiriintynyt olo. Kestän sitä kyllä, etenkin kun tiedän, että se on vaihe, joka menee ohi ja että rutiinit loksahtelevat paikoilleen ja ankkuroivat minut. Olen kirjoittanut tänään, mutta en kauhean paljon. Raakatekstiä kyllä tulee ja se on enimmäkseen kaikkein suurinta soopaa, mitä pystyn kirjoittamaan. Hahmottelen itseäni tuttuihin rutiineihin; kirjoittamiseen, ruuanlaittoon siinä välissä, tiskaamiseen. Ja raakatekstirutiiniin. Rutiinin ansiosta saan kyllä kirjoitettua ja kirjoittaminen houkuttaa lisää kirjoittamista. Se on hyvä. Teen myös uusia kirjoituspäivärutiineja: pieniä kävelytaukoja ja muuten vaan liikehtimistä tiheämmin kuin mihin olen tottunut. Pidempiä iltakävelyjä. Tauot tekevät hyvää, ainakin fysiikalle, ja käveleminen tekee hyvää päälle ja kirjoittamiselle.
Onneksi tätä muovailuvahavaihetta ei kestä kauaa ja totun taas kaikkeen: kirjoittamiseen, yksinoloon, tylsyyteen (kirjoittaminen on aika pitkälti tylsyyden sietämistä; täydellisen soopan kirjoittaminen on aika tylsää myöskin), omiin rutiineihini. Ja kun yksinoloon ja tylsyyteen tottuu, ne muuttavat luonnettaan – tylsyyskään ei ole tylsää, koska pään sisällä alkaa olla kaikkea muuta kuin tylsää. Nämä ensimmäiset päivät pitää kuitenkin kakistella läpi. Välillä kaikki on niin kuin pitääkin, mutta välillä menee karvapallo kurkkuun ja sitä pitää vähän rykiä. Ja kun tulee ilta, olen tyytyväinen, että tämä päivä oli tällainen kuin oli. Ei supertuottelias, mutta rauhallinen ja juuri sopiva minulle.
