Tee hetki
Juon lahjateitä. Sitä rooibosta, jota sain julkkarilahjaksi. Earl Greytä, joka oli myös julkkarilahja. Syntymäpäivälahjaksi saatua valkoista teetä. Julkkarilahjaksi saatua kolmatta teetä, jossa on mustan teen joukossa terälehtiä ja hedelmänpaloja. Aamulla join appelsiinirooibosta, mutta ei sekään ollut itse ostamaani. Kirjoituskahvilassa juon teetä julkkareissa saamallani lahjakortilla. Teemakuni on hyvin tiedossa, näköjään. Ja se, että teetä nimenomaan. Eikä mitään, missä on kerma-aromia tai karamelliesanssia tai suklaan makua tai toffeeta tai mitä näitä kaikkia nyt on, joita tuupataan teehen ja jotka eivät sovi minun pirtaani millään. Ei vaniljaa eikä mitään mustikkapiirakan makua minun teeheni. Hedelmäiset teet kyllä, Earl Grey ehdottomasti kaikkine variaatioineen ja rooibosta, mutta mieluiten maustamattomana tai sitruksilla kuorrutettuna.
Jostain syystä se, että ystävät tietävät, mistä teestä pidän, tuntuu erityisen hemmottelulta. Etuoikeutetulta. Että joku on laittanut merkille senkin pikkuasian, että millaista teetä tykkään juoda. Okei, joissain yhteyksissä siltä informaatiolta on ollut varmasti vaikea välttyä, sillä minulla on välillä vahvat mielipiteet siitä, mitä teetä voi juoda. Ja vaikka joissain tilanteissa nyrpistelen Liptonin keltaiselle, toisissa tilanteissa juon sitä ihan mielelläni ja se kuuluu asiaan. On hetkiä ja on hetkiä. Ja onneksi kyse on vain teestä, eikä mistään sen vakavammasta. Kaikki tee käy, kunhan se ei ole kahvia.
Kerttu kallisti viimeiset pisarat teekupistaan. Liptonin keltainen oli rikos ihmiskuntaa vastaan. Heidän pitäisi mennä eri kahvilaan seuraavalla kerralla.
(Kolme syytä elää, s.40)
Hanna
Tuon lauseen kohdalla kirjassa oikeasti hörähdin, koska olin kuullut sen suustasi ehkä muutaman kerran! ;D