Oravatorstai
Levoton olo. Oravan keskittymiskyky. Teen asioita viisi minuuttia kerrallaan ja sitten taas jotain muuta. Vilkuilen kelloa. Eilinen ja tämä päivä ovat kestäneet tuntikausia. Niin kai, jos pisin aika, minkä keskittyminen pysyy kasassa, on vartti. Yritän sanoa itselleni, että ei se mitään. Ei se haittaa. Ole orava, ole siiseli ja sopuli ja jackrussell ja metsähiiri. Ei se haittaa.
On yhtä aikaa sellainen olo, että pitäisi saada miljoonasti aikaan, kun vapaapäivät ovat vähissä, ja sellainen olo, että hyvin voi olla saamatta mitään aikaan, kun aikaa on niin vähän, ettei tässä vähässä ajassa mitään ihmeitä tee, vaikka olisi kenen keskittymiskyky. Yritän rauhoittaa itseäni, että parasta on tehdä sitä, mitä haluan. Ottaa rennosti. Syödä jäätelöä. Ostaa kukkia. Lainata kirjastosta kirjoja, joita epäilee, ettei ehdi lukea ikinä ennen palautuspäivää ja uusintapäivää ja viidettä uusintapäivää, jos nyt ylipäätään saa uusittua ne niin monta kertaa. Katsella ikkunasta ulos. Tai seinää. Asunnossani on mielenkiintoiset seinät. Vastapäisessä talossa hyvin mielenkiintoinen ulkoseinä. Sanon itselleni, että se on hyvä. Että seiniä pitää tuijottaa. Että saa antaa tulla sen ajatuksen, ettei enää koskaan mitään onnistunutta, ja sen ajatuksen saa myös antaa mennä. Ei pidä jäädä kiinni ajatuksiin, koska useimmiten ne eivät ole totta.
Ulkona on pimeä seinä. Kaupungin ikkunat puhkovat siihen reikiä. Minä olen orava ja siiseli ja sopuli ja yritän neuvotella itselleni aikaa, jota ei ole enempää. On ihan vain tällaisia tavallisia päiviä: torstai, kolmas marraskuuta, jona aika ei kulje hitaammin eikä nopeammin kuin tavallisesti. Oikein peritorstai. Hyvä päivä, ei mitään vikaa eikä suurrellista kuorrutusta. Pidän kyllä tällaisista päivistä. Pidän ihan liian paljon.
