Minun lokakuuni ja vähän päälle
Olen ollut vapaalla viisi viikkoa ja tänään se loppuu. Tai kai se oikeasti loppuu vasta sunnuntaina, mutta virallisesti tänään, koska viikonloppu on viikonloppu, olen sitten töissä tai en. Olen ollut viisi viikkoa pois töistä. Mitä on tapahtunut? Kahdet kirjamessut, paljon teetä, paljon ruuanlaittoa, sään muutos ruskasta lumeksi, kellojen siirto, ulkoilua, monta luettua kirjaa, uusiin ihmisiin tutustumista, pyykinpesua, uusi jääkaappi, kirjoittamista. Kirjoittamista ja kirjoittamista. Ainoat päivät, kun en ole kirjoittanut, ovat olleen viikonloppureissuja tai kirjamessuja. Arkipäivisin ja monena viikonloppupäivänäkin kyllä, kirjoittamista.
Se, mikä yllätti, oli laskeutumisen hitaus. Ensimmäiset pari viikkoa menivät suorittaessa: kirjoitin hampaat irvessä, laskin kirjoitettuja sivuja. Teksti ei kulkenut vapaasti ja pakottomasti. Epäilyksiä oli vaikka muille jakaa. (Ei sillä, on niitä vieläkin. Jos haluatte, minulta saa, hyvin sisäänajettuja ja perusteellisia.) Sitten kahden ja puolen viikon kohdalla alkoi hellittää. Kirjoittaminen auttoi. Taas tuli todistettua se, että kun kirjoittamisen kanssa on ongelmia, niin aika usein kirjoittaminen auttaa. Ja sitten kun kirjoittaminen alkoi taas tuntua oikealta, ei ollut enää tarvetta laskea niitä kirjoitettujakaan sivuja maanisesti joka päivä.
Teinkö kaiken sen, mitä suunnittelin? En todellakaan. Kaksi kertaa kävin kuitenkin museossa. Ystäviä tapasin paljon vähemmän kuin olin etukäteen ajatellut. Ruokaa tein. Hitaasti haudutettavia patoja myös, niin kuin olin etukäteen suunnitellutkin. Kävin uudessa kirjastossa kirjoittamassa. Kävin kirjoituskahvilassa. Olin kotona. En lukenut ollenkaan niin paljon kuin olin ajatellut. Etukäteen tiesin sen, että viisi viikkoa on liian lyhyt siihen, että ottaisin ihan oikeasti aikaa itselleni: että olisi päiviä, jolloin vain kävisin museoissa, lukisin kirjoissa, unohtaisin suorittamisen ja sen, että kirjoitakirjoitakirjoita kun kerran voit. En tiedä, kuinka pitkä vapaan pitäisi olla, että voisin hyvillä mielin pitää – no, vapaapäiviä. Keskittyä kirjoittamisen sijasta sitä tukeviin muihin juttuihin. Tai ihan vain hengata, koko päivän.
Teetä join aika paljon. Yhtään teepakettia en saanut tyhjäksi, koska täysiä oli alunperinkin niin paljon. Alla vain osa niistä teelaaduista, joita join viiden viikon aikana.
Vapaan aikana tapahtui paljon pientä kivaa ja monta pientä harmia. Harmeista huolimatta koko ajan oli sellainen olo, että näin tämän pitääkin olla: kirjoittaminen on minun juttuni. Ja sitten tuli näitä huomionosoituksiakin, kuten alla olevassa kuvassa Eeva-lehden lyhyt ja lyhyydessäänkin niin osuva arvio Kolmesta syystä elää. On niin ihanaa, että kirja saa näkyvyyttä aina silloin tällöin: sitä jaksaa uskoa paremmin, että se löytää lukijansa ja löytää paikkansa kaikkien niiden kymmenien ja satojen kirjojen keskeltä, joita tänäkin vuonna on ilmestynyt.
Se, mikä jää nähtäväksi, on arki – miten ehdin taas kirjoittaa, kun päivät menevät töissä. Miten jaksan kirjoittaa. Sillä onhan tämä ollut viisi viikkoa ylellisyyttä: että voi rytmittää päivänsä siihen tahtiin kuin haluaa; että voi kävellä syksyn läpi sitä vauhtia kuin hyvältä tuntuu; että voi kirjoittaa, vaikka ei tiedä, mitä sanoisi; että voi pyöritellä sanoja; nukkua yhdeksän tuntia yössä; herätä ennen kahdeksaa ja sytyttää kynttilän ja istua pöydän ääressä kirjoittamassa vielä kun on aamuhämärää; tehdä sitä, mistä eniten nauttii ja tajuta etuoikeus ja onni silloinkin, kun tuntuu, että mikään ei suju.