Ensimmäinen
Uusi vuosi. Menin uuteen vuoteen junalla ja tulin sieltä junalla. Menomatkalla kuin Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista ja tulomatkalla luin jo perillä aloittamani Juuli Niemen Et kävele yksin -romaanin loppuun. Niemen Et kävele yksin voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian, enkä voi sanoa muuta kuin että syystä. Aivan järjettömän hyvä kirja. Kun luin sitä, olin viisitoistavuotias. Kun luin sitä, tunsin sekä mielessä että kropassa kaiken sen euforian ja tuskan, mitä kirjan sivuilla oli. Et kävele yksin on sellainen kirja, joka lyö yli kuin hyökyaalto. Se on myös kirja, jonka soisin kaikkien teinien vanhempien lukevan. Ei siksi, että se tarjoaisi vastauksia, vaan siksi, että vanhemmat muistaisivat hetken, millaista se oli – joillakin viisitoistavuotiaana, joillakin nuorempana, joillakin vanhempana. Et kävele yksin on sellainen kirja, että sitä lukiessa itkettää hirveästi, mutta ei pysty itkemään. Ainakaan minä en pystynyt. Johtui kyllä ehkä eniten siitä, että olin junassa ihmisten ympäröimänä. Joka tapauksessa: hieno kirja, hieno.
Olen kotona nyt. Istun koneen ääressä. Seuraavaksi otan iltapalaa ja sitten yritän mennä ajoissa nukkumaan. Olen puhunut uudesta vuodesta ja miettinyt sitä. Miettinyt, että mitä se tuo. Samanlainen se ei voi olla kuin viime vuosi, koska viime vuonna toteutui tavoite. Enää se sama tavoite ei voi toteutua, ei samalla tavalla. 2016 oli minun esikoiskirjailijavuoteni. Esikoiskirjailija olen tietysti vieläkin, mutta silti, se tapahtui 2016 ja nyt on 2017. Tänä vuonna tapahtuu uusia asioita, ehkä isojakin muutoksia, mutta vielä ei mitään: nyt on vain maanantai-ilta. Vapaalla vietetyn maanantain ilta. On tammikuun toinen päivä. Uuden vuoden toinen päivä. Lukemattomia kirjoja on pinossa. Kesken olevia kirjoja on pinossa. Lattialla odottaa puoliksi luettu Arne Nevanlinnan Heta. Kaikenlaista odottaa – odottaa kuka odottaa. Minä odotan, joku muu odottaa minulta, minua odottavat.
Kaunista uutta vuotta. Olkoon vuotenne ystävällinen ja taakkanne kevyitä kantaa. Olkoon vuotenne täynnä rakkaita.
Related Posts
Comments on this post
2 CommentsComments are closed.
KM
Pitää lukea tuo Juuli Niemen kirja. Musta tuntuu siltä kuin olisin vieläkin 15-vuotias. Tai taas. Outoa, että 37-vuotiaana koen olevani henkisesti lähinnä tuota ikää . Hyvää uuttavuotta!