Lahja
Olin jo päättänyt, että ei tänään. Ettei tarvitse venyä kaikkeen, joskus voi vain olla ja hengitellä ja odottaa kypsymisiä. Sitten, kun olin ripustanut pyykit ja räplännyt kännykkää turhaan, hain kuitenkin kirjoitusvihon esille ja kynän käteen. Vasemman käden keskisormessa on nyt pitkä musta viiva. Vihon sivuilla on kiemuraisia viivoja. Voi miten hyvältä se tuntui. Vaikka väsyttää. Vaikka ei jaksanut. Sanoja. Että minä kuitenkin jaksoin. Että kirjoitin. Että nyt on jo tammikuu ja yhtäkkiä tuntuu siltä, että pitääkin, ja ahkerasti, ihan sama jaksaa tai ei. Niinhän se aina menee. Kirjoittamisesta pitää tehdä rutiinia ja hengitystä ja lähde, joka roiskii ja pulppuaa kun sen antaa.
En kirjoittanut paljon. Muutaman sivun. Sen hetken olin virkeä ja valmis. Nyt väsyttää taas. Vaikka tämä viikko on näköjään väsynyt ja sitkas, niin tämä viikko on myös lahjaksi annettu. Tämä ilta on lahjaksi annettu. Kaikki ne ovat, jos kirjoittaa, ihan sama mitä kynästä tulee. Ja millään muulla ei kai ole väliä kuin sillä, että rintalastan alla kutittaa niin kuin sielläkin liikkuisi ohutteräinen kynä.
