Elämäni kirjat
Blogihiljaisuutta. Ei tarkoituksella, vaan vahingossa. On ollu kiireinen viikko enkä ole edes ehtinyt ajatella bloggaamista. Jonain iltana kirjoitin pari sivua raakatekstiä ja haluaisin kirjoittaa lisääkin, mutta pää sanoo, että lepoakin tarvitaan. Vaikka kuinka nautin kirjoittamisesta, joskus ainoa, mitä voi järkevästi tehdä, on maata sohvalla ja syleksiä kattoon. Kuvaannollisesti tuo jälkimmäinen. Samalla kun kirjoittaminen on kevyttä ja vapauttavaa, se on myös intensiivistä ja raskasta ja tunteisiinkäyvää. Ja tyhjyys, pelkkä oleminen, ilman ajatuksia oleilu, se ruokkii kirjoittamista. Niin että aina ei voi tehdä hommia – ei vaikka haluaisikin. Välillä pitää sulkea telkkarikin, maata sohvalla ja katsoa kirjahyllyä ja kaikkia kirjoja siinä ja kansia ja miettiä, miten jokainen kirja on ollut voitto jollekulle. Ja että on olemassa kirja, jonka selkämyksessä on minun nimeni ja minun voittoni. Ja sitten pitää taas maata ja katsella kirjahyllyä ja olla ajattelematta mitään, korkeintaan sitä, miltä kirjat tuntuvat käteen tai sitten ei mitään.
Jotkut perjantai-illat ovat tällaisia. Lämpimiä ja lötköjä kuin villasukat. Ajattelen sänkyä ja hammaspesua ja vajoamista uneen. Ajattelen runoja ja sanoja ja peittoa.
Olen lukenut Atkinsonin Hävityksen jumalan loppuun ja olen lukenut Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Olen ajatellut palauttaa yhden kirjastokirjan kirjastoon, mutta onnistunut toteutuksessa tosi huonosti. Sakkoja tulossa. Joudun varmaan taas laittamaan itseni kirjastonkäyttökieltoon vähäksi aikaa.
Katselen kirjahyllyäni ja näen viimeiset vuodet. Näen monta vuotta, vuosikausia. Olen laittanut kirjat hyllyyn siinä järjestyksessä kuin olen ne lukenut, joten tästä sohvalta voin katsoa, että niin, tuossa on kesä 2014 ja nuo kaikki kirjat. Silloin luin tuskaisen hervottomana ja paljon. Tuossa on vuoden takainen syksy. Ja tuossa olen syönyt salmiakkiaakkosia (Harry Potterit), tuossa oli kevät 2000 Walesissa (Princess of Cleves), kun taas tuossa hyllynpäädyn rivistössä kiteytyy yksi ystävyys. Tuo tietokirja, jonka nimi on Liha, oli kassissa vastaostettuna kun olin kerran treffeillä. Tuossa paksussa romaanissa näen edelleen itseni kiipeämässä 20 vuotta sitten aamuneljältä kesämökin yläkerran ikkunasta ulos ja palotikkaita pitkin alas pelkkä yöpaita päällä, sillä olin lukenut aamuun asti ja piti päästä oikomaan jalkoja ilman että herätin koko talon.
Minun kirjahyllyni on minun henkilöhistoriani – se on salakirjoitusta, koodikieltä jonka vain minä ymmärrän, ja jokaisesta kirjasta minulla olisi kerrottavaa niin kuin jollakulla toisella muistikortillisesta lomakuvia.
KM
Kiitos tästä toivepostauksesta ☺