Runoja mielelle
Olin ajatellut tänä iltana vain maata ja lepuuttaa ja palautua työviikon jäljiltä. Huomenna on vapaapäivä ja viikonloppuni on siis alkanut. Suunnitelmani laakereilla lepäämisestä ei mennyt ihan putkeen. Tajusin nimittäin, että paras hetki tehdä pari apurahahakemusta on juuri nyt. Ja koska olen kerran päässyt kuulemaan, kuinka kirjailija Siri Kolu puhuu apurahahakemusten tekemisestä, niin hellitin haaveestani viettää löysäilyilta. Kuulemassani esityksessä Siri Kolu nimittäin viime syksynä tähdensi sitä, että apurahojen hakemiseen täytyy a) suhtautua vakavasti ja b) järjestää aikaa. Joten minä sitten suhtauduin vakavasti ja järjestin aikaa. Nyt on hakemusta kirjoitettu kovastija se tämän illan lepovaihe häämöttää jo tuolla edessäpäin.
Apurahahakemusten kirjoittaminen on vaikeaa. En edes kerro kuinka vaikeaa. Vähän kuin työhakemuksen kirjoittaminen, mutta sen lisäksi, että pitää todistaa, että on tosi pätevä, pitää myös todistaa, että oma idea on tosi hyvä. Katsotaan miten käy.
Eilen illalla luin sängyssä runoja. Vilja-Tuulia Huotarista. Tänään voisin lukea Eeva Kilven runoja tai ehkä Saila Susiluotoa. Eilen illalla muistin taas, miksi runot ovat kivoja. Ne avaavat päähän ikkunoita ja outoja kuvia. Ja saavat nauramaan. En oikeastaan ikinä naura lukiessani. Kirjat eivät ole erityisen huvittavia. Tunnistan kyllä huumorin, mutta lukiessani se ei naurata minua. Poikkeuksia ovat sarjakuvat ja jotkut runot. Ehkä runoja on siksikin hauska lukea. Ja runoille nauraminen on aina sellaista ihmettynyttä lapsen naurua: että noinkin voi tehdä, tuollaisia asioita yhdistää! Ja sitten taas, muistan vain yhden romaanin, jolle olen nauranut, eikä sekään nauru ollut kovin pitkä. Romaani oli Niina Hakalahden Uimataito. Se nauratti minua ääneen jossain kohdassa. Siitä on jo vuosia. Taidan olla vähän kuivakka lukija.
