Mustarastaan identiteetti
Olin tänään kirjailija Emma Puikkosen vetämän kirjoittajakurssin vieraana juttelemassa kirjoittamisesta, Kolmesta syystä elää ja esikoiskirjailijuudesta. Yksi kurssilaisista kysyi, tuntuuko minusta näin esikoisen jälkeen, että olen kirjailija. Oli pakko vastata, että ei. Menen kyllä sujuvasti kirjailijavieraaksi kirjastoihin, facebook-tilini löytyy nimellä Kirjailija Tiina Lifländer ja niin edelleen. Mutta siitä ollaan kaukana, että voisin silmää räpäyttämättä esitellä itseni jollekulle, että hei, olen kirjailija Tiina Lifländer. Yksi kirja ei tunnu tekevän kirjailijaa ainakaan minusta. Vuosien saatossa syntynyt kirjoittajaidentiteetti on vieläkin niskan päällä ja sana kirjailija on varattu enemmänkin heille, jotka ovat kirjoittaneet monta kirjaa. Ja sitten kun on tuo päivätyökin vielä ja työidentiteetti ja kirjailijaidentiteetti eivät kaikkina päivinä mahdu ollenkaan samaan päähän – ei, kyllä siihen kirjailijaidentiteetin vahvistumiseen on vielä matkaa. Eikä toisaalta ole kiire – kyllä se siitä, pikkuhiljaa.
Oli kiva käydä kirjoittajakurssin vieraana ja kurssilaisten haastateltavana. Hyviä kysymyksiä tuli paljon ja tunnelma oli rento ja mukava niin että oli helppo puhua. Jotkut ajatukset muotoutuivat vasta siinä puhuessa, mutta jotkut ovat olleet päässäni jo pitkään, osa myös pään ulkopuolella täällä blogissa. Ja kun puhuin raakatekstin kirjoittamisesta ja sen tärkeydestä omalle hyvinvoinnilleni, niin muistin taas jotenkin konkreettisesti, että kyllä, niin se on. Miten minä tykkäänkään siitä tunteesta, kun on kirjoittanut käsin ensimmäiset puoli sivua ja on valmis parkumaan helpotuksesta ja hyvästä olosta: että se, kirjoittaminen tekona, on se mikä tuntuu hyvältä, antaa voimia, juurruttaa olennaiseen, lataa minua, tekee kaikin tavoin niin kovin hyvää. Kirjoittamisesta puhuminen ei ole kirjoittamista, mutta sekin voi ravita ja niin kävi tänään. Oli hyvä olo, kun lähdin kävelemään kotiin.
Mustarastaat laulavat jo. En kuullut tänään, oli kai liian kylmä päivä, mutta jo pari viikkoa sitten kuulin ensimmäiseni. Mustarastaan laulu keväisin on jotain ihan erityistä. Siitä tulee kevyt ja hyvä mieli. Se on toiveikasta. Se kuulostaa siltä, että lohtua on olemassa. Kirjoittamisesta tulee vähän samanlainen olo.
