Vanha kuu ja prinsessat
Jostain syystä ajattelen sitä, kun istuin viikonloppuna ihan muissa maisemissa, viillyttelemässä kesken saunomisen, ja tuijotin pimeää taivasta. Oli tähtikirkasta ja kuunsirppi ja kun istuin niin, että kuu jäi ohuen puunrungon taakse, sen ympärilleen heijastama kehrä näkyi silti. Puun takaa loisti ja hehkui kalpea valo. Tähtiäkin oli ja hiljaista. Istuin portailla, iho höyrysi saunalämpimänä. Oli hiljaista ja kuului vain se, kun järven jää moukui kumealla äänellä. Välillä minusta tuntui, etten niinkään kuullut jään ääntä vaan tunsin sen. Tuli mieleen valaiden laulu (en ole koskaan kuullut) – luihin ja ytimiin menevää ja pitkiä matkoja kantavaa.
En tiedä, miksi ajattelen pimeässä istumista. Ensi yöstä ei tule tähtikirkasta ja ulkona on vielä valoisaa. Tai ainakin ulos näkee – harmaa päivä on kääntymässä illaksi ja valo on sen myötä harmaata ja jotenkin väsynyttä.
Ikkunasta näkyy kaksi kertaa kolme kuusta. Kolmen kuusen rivi ja sitten toinen. Jotenkin tämän ikkunan äärellä ajattelen aina Uuden Kuun Emiliaa. Emilia oli antanut joillekin Uuden Kuun puille nimeksi Prinsessat. Nuo kolme kapeaa kuusta ja niiden kaimat kolme kapeaa kuusta muistuttavat minua Prinsessoista, vaikka en muista mitä puita Emilian Prinsessat olivat. En myöskään ole kirjahyllyn äärellä niin, että voisin tarkistaa kirjasta. Olen huomaamattani alkanut kutsua kuusia Prinsessoiksi. En ole varma että etummaisia kolmea vai niitä kauempana olevia. Kuitenkin, kun katson kuusia ikkunasta, ajattelen niitä Prinsessoina. Se tuntuu tyhmältä, siis sana prinsessat, mutta kyse on enemmänkin tunteesta, jotka kuuset herättävät: että on tuollainen kolmen selvästi erottuvan puun joukko, jotka oikein odottavat, että niille puhutaan.
Ja nyt kyllä häiritsee, että mitä puita ne Emilian puut olivat. Poppeleita? Tietäisiköhän google?
