Kaikkien janoisten sankari
On vaikea selittää, millä tavalla kirjoittaminen on raskasta päivätöiden rinnalla. Miten asia, joka tuntuu (välillä) niin hyvältä, josta tykkään enemmän kuin mistään muusta, joka antaa voimia ja tasapainoa ja turvaa ja joka on sitä, mitä haluan eniten tehdä, voi olla niin raskasta.
Tänään oli taas se hetki, kun istuin ruokapöydän ääressä. Olin ollut päivän töissä, käynyt kuntosalilla, sen jälkeen kiiruhtanut kaupan kautta bussiin ja kotiin, tehnyt ruuan (ei mitään gurmeeta, lähinnä tähteitä täydennyksillä) ja syönyt sen. Siinä kohtaa seis. Totaalihyytymys. Piesty olo kropassa ja pää käytetty ja tyhjää täynnä. Sellaisina hetkinä sitä niin toivoo, että pääsisi sohvalle makaamaan, avaisi telkkarin tai ihan vain makaisi hiljaisuudessa eikä tekisi yh-tään mi-tään hyödyllistä, hyödytöntä tai yhtään mitään muutakaan. Ja sitten sitä toteaa, että on parempi olla ajattelematta yhtään mitään. Etenkään sitä houkuttelevaa kuvaa siitä ei-minkään tekemisestä. Ja sitten sitä nousee ruokapöydän äärestä ja avaa tietokoneen. On ajattelematta, miten kivaa olisi vain maata sohvalla. Alkaa kirjoittaa.
Kirjoitin tunnin. Se oli hyvä. Se oli hengenpelastus ja multaan työnnetyt juuret ja vaikkei mitään ihmeellistä, niin voi miten hyvältä se tuntui. Kirjoittaminen oli fiksuinta, mitä pystyin tekemään tänään. Nyt väsyttää.
Kello on puoli yhdeksän ja minä olen valmis sänkyyn. Kaksi ja puoli sivua koneelle. Tunti. Olisipa minulla lisää tunteja. Sellaisia tunteja, jotka ovat päivässä ensimmäisinä niin etten ole ehtinyt väsyttää itseäni muussa. Niin. Eipä juu. Joten pidetään tämä: ilta, läppäri, sanat, väsymys, raukeus. Jos olisi vielä huhtikuu, sanoisin, että kuukausista julmin. Ei ole enää. Janottaa.
Related Posts
Comments on this post
3 Comments
Comments are closed.
Än
Kirjoittaminen on intensiivistä. Itselleni tulee aina kaikkeni antanut olo melko lyhyenkin kirjoittamisen jäljiltä. Takki tyhjenee aika tehokkaasti.
Ja työpäivä tosiaan tekee saman jo valmiiksi. Siihen päälle sitten yrittää vielä tunnin kirjoitusaikaa löytää. Sitten kun vielä nukkuakin pitää. Kuinka monesti olen toivonut olevani niitä, joille riittää viiden tunnin yöunet… 😀