Ensin on kuitenkin kesä
Oven takana olisi sanoja, mutta en jaksa avata ovea. Tänään en oikein onnistunut tankkauksissa, ja koska minä ja hyvin matala verensokeri emme sovi yhteen, ei edes syöminen auttanut kovin paljon. Mieli laahaa kantapäiden tasolla, vaikka ei ole mitään syytä. Ja ainakaan en jaksa. Mitään. Tänään oli minun ainut iltani tällä viikolla, että olisin ehtinyt keskittyä kirjoittamiseen kunnolla, mutta se taisi mennä nyt sitten. Ei kai sitä aina jaksa, vaikka sanojakin olisi.
Tämän illan sijasta ajattelen syksyä. Sitä on hyvä ajatella. Lepattava ajatus. Hämmentynyt ajatus. Syksyllä minulla on kaksi kuukautta, joiden aikana ei tarvitse tehdä muuta kuin kirjoittaa. Ihan oikeastiko? kysyy pää ja minä vastaan sille, että ihan oikeasti. Kaksi kuukautta aikaa sanoille. Se tuntuu unelta ja epätodelliselta, vaikka olen tiennyt siitä jo monta viikkoa. Ei se silti ole uponnut pohjaan asti, päin vastoin, kelluu pinnalla niin ettei uskoisi, että sellainen aika voi olla niin kevyt. Se hymyilyttää jo. Että on kaksi kuukautta sitten kun syksy alkaa hiipiä lähelle. Että jospa minä tämän illan voin antaa itselleni – anteeksi tai lahjaksi, ihan kuinka vain. Antaa itselleni ja olla tekemättä mitään sen kummempaa. Vaikka sanat pyörivät rinnan alla.
