Kesä ja kirjoittaminen
Kesä ei ole koskaan ollut minulle hyvää kirjoitusaikaa. Juhannukseen asti vielä menee, mutta sitten alkaa yleensä se ”pitää olla ulkona, kun kerrankin on hyvä ilma” -kierre. Silloin sisällä istuminen ja kirjoittaminen aiheuttaa huonoa omaatuntoa ja ulkona on kaikkea muuta, paljon kivempaa tekemistä – ja sitä ulkoilmaa. Sitä paitsi kesään pakkaa niin paljon oletuksia siitä, mitä ehtii tehdä, että tekemiselle tulee aina kiire. On kukkapenkkien kitkemistä ja uudistamista, on mattojen pesemistä, on rakennusprojektit a, b ja c, joissa pitäisi vähintään auttaa – puhumattakaan marjastamisesta ja sienestämisestä. Ja kaikki se, mitä voi tehdä ulkona: laittaa ruokaa, syödä, uida, nukkua päiväunet, katsella puita, katsella järveä, jutella – minulla kirjoittaminen ei oikein kuulu tuohon joukkoon. Ei ainakaan keskellä päivää, koska silloin puuhataan, eikä illalla, koska silloin puuhataan tai levätään. Joten kyllä, joka kesä kirjoittaminen on vähän huonolla pidolla. Aamut ovat ainoita aikoja, kun kirjoittaminen istuu helposti päivään: kolme sivua raakatekstiä ennen kuin nousee sängystä, tai kesälomalla aitan rappusilla, jos on lämmintä. Ja kesälomalla aamukirjoittaminen sujuu paremmin kuin arkena: aamut ovat rauhallisempia ja niissä on enemmän aikaa. Vaikka kyllä sitä aikaa saa järjestettyä arkeenkin. Ainakin olen saanut viime aikoina. Viimeiset pari viikkoa (?) olen yrittänyt kirjoittaa aamuisin, enkä edes herää aikaisemmin kuin ennen. Järkeilin, että sillä, olenko töissä viisi tai kymmenen minuuttia myöhemmin, ei ole pitkässä juoksussa mitään väliä. Joten aamulla laittaudun valmiiksi, mutta siinä vaiheessa, kun pitäisi lähteä töihin, istunkin alas ja kirjoitan. Sivun, kaksi, vähän kolmatta. Ja sitten kynä tuppeen ja kipinkapin töihin. Välillä aamuteksti ei ole mistään kotoisin. Välillä se on. Tänä aamuna sain lahjaksi pari sivua kässärikelpoista tekstiä. Tuli hyvä mieli. Ulkona oli lämmintä ja silti viileää ja työmatkalla askel irtosi kevyenä asfaltista.
