Valoa
Ensimmäinen viikko kirjoitusvapaata, tai ainakin sen arkipäivät, alkavat olla paketissa. Lopetin kirjoittamisen juuri, ja luulen että lopetin sen tältä päivältä kokonaan, jollei nyt sitten jotain erikoista ilmaannu. Olo on raukea ja väsynyt ja onnellinen. Ja nälkäinen! Ja malttamaton – haluaisin jo hypätä seuraavaan vaiheeseen kässärin kanssa, mutta vielä ei ole sen aika. Vielä pitää tehdä tuota perustyötä hiukkasen aikaa, vielä ei ole muun aika. Maltan mieleni.
Mitä olen tehnyt ensimmäisellä viikolla monesta? No kirjoittanut ja laittanut ruokaa. Pessyt pyykkiä ja tehnyt kaikkia tavallisia kotijuttuja. Mutta myös neulonut. Käynyt proosanlukuiltamissa Hämeenlinnassa, käynyt lenkillä ja salilla, ja yllättynyt siitä, että kroppa kertoo päälle ja pää minulle, että joka päivä halutaan liikkua. Kuuntelen niitä ihan mielelläni. Olen nähnyt kivoja ihmisiä ja käynyt kirjoituskahvilassa. Jos tulevat viikot jatkuvat samoissa merkeissä, niin minulla ei ole yhtään mitään valittamista :).
Yritän olla ajattelematta sitä, että tämäkin aika loppuu ja todennäköisesti liian pian. Yritän olla ajattelematta loppua, koska nyt on vasta alku. Ihmettelen mielessäni, millaista on olla pitkällä kirjoitusvapaalla, pitkällä apurahalla. Vaikka vuosi. Miten oma pää muuttuisi, miten muuttuisi asenne olemiseen ja kirjoittamiseen ja kiireeseen? Toivottavasti saan kokeilla vielä joskus – ihmisellähän pitää olla haaveita!
Seuraavaksi ruokaa. Entä iltakävely? Ehkä. Lukemista ainakin ja neulomista. Rauhassa olemista. Sitä, etten tee mitään, niin pää saa kirjoittaa silloinkin kun en kirjoita, ja kun kirjoitan, teksti on jo tulossa.