Residenssiraportti
Vajaa kaksi viikkoa residenssielämää takana – miltä nyt tuntuu? Tältä:
Frankfurt (Oder), jossa Särön Oder-residenssi sijaitsee Oder-joen varrella, on rauhallinen kaupunki. Ainakin lokakuussa. Kesällä varmaan eri asia, mutta minulle jäi Frankfurtista päällimmäisenä mieleen rauhallisuus. Luulen, että kun muistelen jälkeenpäin, muistan hiljaisuuden. Miten se löi korville ensimmäisenä iltana ja miten silloin tuntui, ettei siihen voi tottua. Totuin kuitenkin. Seinäkellon sekuntiviisarin raksutukseen. Vanhva suositus Oder-residenssistä niille, jotka haluavat saada keskittymisrauhan työlleen!
Sain residenssissä yllättävän paljon aikaan. Menin sinne kolmen tiedoston kanssa, tulin pois yhden tiedoston kanssa. Residenssiaikana käsikirjoituksesta tuli käsikirjoituksen näköinen. Deletoin paljon, kirjoitin tilalle lisää, muokkasin, hioin, harkitsin, siirtelin tekstipätkiä paikasta toiseen. Nyt on hyvä mieli kässärin suhteen: se on siinä kunnossa, että voin lähettää sen esilukijoille. Se oli tavoite, mutta en ollut varma, toteutuuko se, enkä uskonut ainakaan, että se toteutuu näin hyvällä marginaalilla.
Hiljaisuuden ja yksinolon kokemusta residenssissä korosti varmaan sekin, että en puhu saksaa. Osaan sitä muutaman sanan, pystyn juuri ja juuri takeltelemaan ruokatilauksen ravintolassa (ja jos tarjoilija kysyy sen jälkeen jotain, joudun vaihtamaan englantiin) ja irrallisia sanoja tajuan muiden kielien kautta. Se, ettei ollut mahdollisuutta puhua, vaikka olisi halunnutkin, vaikka olisi tarvinnutkin, oli mielenkiintoinen ihmiskoe. Etenkin kun olen eteläkarjalaisen puhelias ihminen. Koska residenssissä ei ollut myöskään telkkaria, enkä halunnut kuunnella radiota tai täyttää hiljaisuutta väkisin millään muullakaan, enin osa päivistä oli – no, hiljaisia.
Ja vaikka nyt sanon, että hiljaista, niin kuitenkin, Frankfkurt an der Oderissa on kaikenlaista. Minulla flunssa vähän haittasi kaupungin ympäristöön tutustumista, mutta löysin silti puistoja, lehmuskujia, kirkkoja, valtavasti patsaita, luontopolun, Oder-joen rantaa kulkevan pyörätien (mikä loistava lenkkeilymaasto!) ja lintuja: haikaroita, kurkia, joutsenia. Oder-joki näkyy residenssin ikkunasta ja määrää päivän: sumua, aurinkoa, lintuja, laivoja. Ihmeellinen joki, jotenkin. Villi ja tavallaan vaitonainen sekin. Luin neljä kirjaa. Neuloin. Katselin joelle. Joen toisella puolella oli Puola ja Slubicen pikkukaupunki, jossa ruoka oli halpaa niin kaupassa kuin ravintolassakin ja joka aiheutti minulle välillä irrallisia tunteita: missä oikein olen? Puolassa, ei kun Saksassa, ei kun jossain niiden välissä.
Tämä residenssijakso oli minulle juuri oikean pituinen. Oikea määrä hiljaisuutta ja yksinoloa, juuri oikea määrä työrauhaa käsikirjoituksen kannalta. Apurahavapaata on jäljellä vielä pari viikkoa ja niiden aikana keskityn edelleen käsikirjoituksen työstämiseen, mutta kotona, ja se on hyvä.
Kun te luette tätä blogikirjoitusta, olen kotimatkalla. Ehkä lentokoneessa, ehkä jo matkalla Helsinki-Vantaalta kotiin. Ehkä olen jo kotona ja katselen Oder-joen sijasta omaa maisemaani ja ihmettelen sitä, miten pieni maailma on nykyään ja miten lyhyitä välimatkat, aamulla siellä, illalla täällä. Ehkä kuulostelen sitä, kerkesikö pääni mukaan, vai jäikö se nopeassa paikanvaihdossa jälkeen ja hämmästelee yhä, miten sumu peitti Oderin joinain aamuina tai miten läheltä sain seurata harakoiden lentoa residenssin ikkunasta. Tai ehkä ajatukseni ovat ehtineet takaisin kotiin minun kanssani ja ihmettelevät sitä, miten paljon syksy on edennyt omassa maisemassa sillä aikaa kun olin poissa.
Residenssiajatuksiani paikan päältä löytyy näistä bloggauksista: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4.
