Siirtymäriitti
Monen julkaisemattoman kässärin ja yhden julkaistun kirjan perusteella tiedän jo aika paljon siitä, miten reagoin tietyissä kirjoittamiseen liittyvissä tilanteissa. Niinpä kun tänään napsahti sähköpostiin ensimmäinen esilukupalaute Haitasta, melkein jo tiesin, mitä tuleman pitää. En tietenkään etukäteen tiennyt palautteen sisältöä, mutta oman reaktioni siihen kyllä. Näyttää nimittäin vähän siltä, että luen valmiin kirjan lehtikritiikit todellisuutta positiivisemmiksi ja käsikirjoituksen ensimmäiset palautteet todellisuutta negatiivisemmiksi. Tänään toistin onnistuneesti tämän kaavan jälkimmäistä osaa: kun olin lukenut palautteen, olin sitä mieltä että a) olen maailman huonoin kirjoittaja ja ihminen ja b) kässäri on ihan onneton ja c) en koskaan saa siitä sellaista kuin haluaisin ja d) Kolmen syyn julkaisu oli vain onnenkantamoinen enkä enää ikinä saa kustannussopimusta millekään toiselle kässärille. Jepjep. Onneksi pystyin sanomaan itselleni ”been here, done this” ja tajusin koko ajan, että kaikki se oli vain tunnetta, joka menisi pian ohi. Ja menihän se. Puolen tunnin kuluttua olin jo aika paljon vähemmän dramaattinen, sitten kun olin syönyt kasan sushia, aloin olla jo ”no joo” -tasolla ja pari tuntia palautteen lukemisen jälkeen pää yritti jo suoltaa ratkaisuja ja uusia kohtauksia kässäriin vähän häiritsevälläkin tahdilla.
Kaikilla kirjoittajilla on oma tapansa ottaa palaute vastaan. Tunnistan yhdeksi omista tavoistani tuon, mitä kävin tänään läpi. Palaute ei ollut ollenkaan lyttäävä, vaan siinä poimittiin oikein hyvin esille ne kässärin kohdat, jotka tarvitsevat vahvistusta. En ole edes eri mieltä kommenttien kanssa. Silti reagoin palautteeseen niin kuin se olisi ollut kunnon tylytystä – kunnes puolen tunnin kuluttua järki voitti ja aloin keskittyä siihen, mitä pystyisin tekemään kässärin hyväksi. Ja koko ajan siellä itseruoskinnan alhossakin tunnistin, että tämä on vain minun pääni kehräämä tunne, eikä sillä ole mitään tekemistä kässärin tai saamani palautteen kanssa, mutta ne tunteet on käytävä läpi tässä kohtaa – ja mieluummin pikakelauksella. En tiedä – kaipa ensimmäinen palaute on jotenkin luonteva kohta purskauttaa patoutuneet kirjoitusangstit ulos, tai jotain.
Eli siis: ensimmäinen palaute oli perusteltu ja hyvä ja sen antaja totesi, että kyllä siitä kässäri tulee, mutta kesken se on. Mikä on ihan totta: Haitta on kesken ja tietenkin on. Siirtymäriitinomaisen kriiseilyn jälkeen minäkin olen taas tavallisissa kantimissa ja pää työskentelee palautteen kimpussa. Olen tosi tyytyväinen, että saan vielä lisääkin palautetta Haitasta ja pääsen peilaamaan esilukijoiden mielipiteitä toisiinsa ja omiin ajatuksiini. Ja seuraavien palautteiden kohdalla tätä tunnemyräkkää ei tule; se on nyt käyty läpi ja tällä kierroksella ei ole odotettavissa enää teatraalisia itsemoitteita. Paitsi tietysti jos tulee ihan totaalinen tylytyspalaute :D.
Minulla on apurahavapaata jäljellä kolme päivää ja sitten palaan työläisnaisen arkeen. Harmittaa kirjoittamisen puolesta, että sille on taas ensi viikosta alkaen annettavana niin paljon vähemmän aikaa ja energiaa, mutta tavallaan myös toivon, että töihinpaluu toimii hyvänä harhautuksena aivoille. Toivon, että kun alan kirjoittaa Haitan seuraavaa versiota palautteiden perusteella, löydän uusia ratkaisuja ihan vain siksi, että en ole ajatellut koko ajan pelkästään kässäriä, vaan väistämättä jotain muutakin.
Niin kuin sanoin, pää yrittää tarjota nyt yhtä sun toista materiaalia: uusia kohtauksia, korjausehdotuksia vanhoihin kohtauksiin, pieniä täsmentäviä tekstipätkiä, ja minä yritän tavallaan olla huomioimatta kaiken sen tarjonnan. Sen verran pidän silmät ja korvat auki, että hyvältä tuntuvat ideat jäisivät muistiin, mutta tiedän, että vielä ei ole se hetki, kun alan kirjoittaa käsikirjoitusta uudelleen. Sanojen pitää antaa muhia palautteen jälkeen hetken aikaa ennen kuin alan kirjoittaa. Sitä odotellessa siivosin vaatekaapista kesävaatteet pois ja pesin pari koneellista pyykkiä ja hoidin laiminlyötyjä huonekasvejani.
