Kymmenen vuotta
Kymmenen vuotta sitten bloggasin ensimmäistä kertaa Rooiboksena. Kymmenen vuotta olen kirjoittanut blogia. Viimeiset puolitoista vuotta näillä sivuilla, sitä ennen anonyyminä Rooiboksena. Kymmenen vuotta. Neljäsosa elämästäni.
Kymmenen vuotta on pitkä aika. Paljon on muuttunut ja sitten taas yllättävän vähän: tänäkin iltana olen nuokkunut kirjoitusvihon ääressä. Ensin ajoivat yli kotityöt ja sitten väsymys. Se mitä jäi, otti kynän käteen ja kirjoitti. Tuntuu tuskaiselta, ettei aika ole enempää – kirjoittamiselle siis. Arki on jatkuvaa raivaamista ja priorisointia: joko kirjoitan tai sitten minulla on siisti koti. Joko kirjoitan tai näen ystäviä. Joko kirjoitan tai sitten rentoudun. On ihanaa, että voin kirjoittaa näinkin, varastettuina hetkinä ja valitsemalla kirjoittamisen jonkun muun asian sijasta, en minä sillä. Kirjoittaminen on hyvä, ja juuri nyt kärsivät ystävät. Olen merkinnyt kalenteriin joka viikolle yhden oman illan, jota en myy, vaikka mikä olisi. Anteeksi teille kaikille, joille sanon, että ei käy vielä ensi viikko, ja tarjoan näkemistä ja kahvittelua vasta sitä seuraavalle viikolle. On kuitenkin pakko raivata tilaa tekstille, jos aion saada joskus valmista ja etenkin jos aion voida hyvin.
Kymmenen vuotta bloggaamista. Tuntuu, että pitäisi osata sanoa jotain ja vetää kokemuksia yhteen ja olla fiksu. En osaa. Kun katson taaksepäin, näen sata ja sata pimeää iltaa ja minut läppärin ääressä kirjoittamassa blogiin. Siinä se, tiivistettynä. Hiljainen, pimeä ilta ja sanat, jotka ovat toivoneet löytävänsä vastaanottajan.
Kirjoittaminen on käsittämättömän hidasta, jos on vain yksi ilta viikossa sitä varten. Elämässä on nyt niin paljon kaikkea, viikonloput eivät ole vapaita, huolen ja surun harmaat värit kuluttavat energiaa ja päivät menevät töissä. Joudun oikeasti vähän taistelemaan kirjoittamisen puolesta ja tänä iltana, kun sanat ovat tulleet niin kuin lanka, jossa on solmuja ja jota pitää vetää kankaan läpi – nykien ja vastaanpannen – tuntuu että olen ollut huono taistelija ja kehno samurai. Kyllä se siitä, sanon itselleni. Kyllä se siitä, vaikka tänä syksynä aika oli yhtä luksusta, kun olin apurahavapaalla ja se on ohi. Kyllä se siitä. Enkö minä tämän osaakin – kirjoitushetkien varastamisen, pienen pakottamisen, sanojen avaamisen kerältä silloinkin kun väsyttää. Enkö minä juuri äskenkin kirjoittanut raakatekstiä ja hahmotellut asioita, joista tulee ehkä kaksi uutta kohtausta Haittaan. Osaan minä, ja opettelen koko ajan uudelleen ja uudelleen ja kirjoitan, ehkä huomennakin vähän.
Related Posts
Comments on this post
2 Comments-
Kiitos onnitteluista :). Ja joo, ajan hankkiminen on se juttu, vaikka kilpailevia vaatimuksiakin on :D.
Comments are closed.
Än
Lohduttauduin noilla sanoilla – Kirjoittaminen on käsittämättömän hidasta, …
Niin on!
Turhauttaa kun ihmistä revitään tuhanteen suuntaan ja itse yrittää vaivihkaa revetä omaan suuntaansa, tekstin äärelle.
Mutta ONNEA kymppivee blogille!