Tiheää
En ole blogannut moneen aikaan. En ole ollut paljon kotona, ehkä se selittää osansa, ja toisen osan se, että kaiken ylimääräisen jaksun olen yrittänyt ohjata kirjoittamiseen. Tällä menneellä viikolla olen kirjoittanut bussissa, junassa ja autossa, sohvalla ja sängyssä. En ehkä pitkiä aikoja, mutta vihdoinkin olen saanut kirjoittamisen mukaan arkeen – ensimmäistä kertaa kunnolla sen jälkeen, kun palasin apurahavapaalta töihin. Kirjoittaminen on tuntunut hyvältä ja olen ajatellut sitä paljon. Olen ajatellut sitä ja se on ajatellut minua. Teksti täytyy kirjoittaa ulos. Ensimmäinen käsikirjoitus ikinä, josta tuntuu, että minun täytyy kirjoittaa se – ei vain itseni takia, vaan myös muiden takia. Yritän olla käsikirjoituksen mittainen, se nimittäin arveluttaa aina välillä. Koen, että aihe on niin suuri, että minunkin on yllettävä korkealle. En kuitenkaan ole ehtinyt murehtia sitä, riitänkö minä, sillä silloin kun on ollut mahdollisuus, on ollut tärkeämpää kirjoittaa kuin murehtia. Olen kirjoittanut käsin nyt neljä viikkoa sen jälkeen kun sain kässäristä kommentit, ja nyt alkaa jo kutitella se, että pitäisi päästä kirjoittamaan uusia raakatekstejä koneelle ja muokkaamaan kässäriä enemmän. Katsotaan milloin pääsen siihen hommaan – siihen kirjoittamiseen tarvitsee enemmän kuin varastetun vartin bussimatkalla, tarvitsee rauhan ja sen verran aikaa, että vaikka tietää, että ajalla on takaraja, se takaraja ei tule ensimmäisenä vastaan.
Miten minä toivonkaan, että saan Haitan pian kirjoitettua ja kuntoon ja että siitä tulee yhtä suuri kuin mitä se on minun päässäni ja tunteissani.
Kello on vasta seitsemän. Pyykkikone linkoaa ja tiskialtaassa on muutama kippo ja kuppi. Kohta pääsen kirjoittamaan taas.
