Sanoja kohti
Tänään olen armollisempi. Käyn käsikirjoitusta läpi reilut kymmenen sivua, ja koska olen lauhkea, käsikirjoituskaan ei ole niin huono kuin viime viikolla. Vielä pitää korjauslukea 90 sivua, ennen kuin olen lopussa ja voin miettiä, mitä on liikaa ja mitä liian vähän ja minkä raakatekstipätkän kirjoitan vihosta käsikirjoitukseen ja mihin. Nyt on aika lukea ja korjata ja muokata ja deletoida. Opetella se, miltä käsikirjoitus näyttää nyt. Sen tiedän, mitä haluaisin sen olevan, mutta nyt pitää tietää, missä mennään tällä hetkellä, että voin miettiä, miten tavoitteeseen pääsee. Tavoite ei tunnu utopistiselta, vaikka tiedän, että sinne on vaikea päästä.
Syön veriappelsiineja kyljyksissä ja paljaaltaan. Väsyn. Pesen pyykkiä. Satutan sormen pesukoneen rummussa. Laastaroin. Ajattelen kaikkea sitä, mitä ei ole nyt saatavilla. Ajattelen valoa, joka tuli aamulla ikkunasta sisään hitaasti ja varovasti ja kirkasti kaiken ennen sitä synkeäntummaa pilviseinää, joka lopulta kaatui taivaan päälle.
Sanoja. Rauhassa. Ei hätää. Ei huolta. Sanoja vain.
