Haitta etenee
Tässä viikonlopussa on ollut kaikkea sopivasti. Ulkoilua, kirjoittamista, herkuttelua, itsensä lellimistä, hyvä ystävä ja puhetta kirjoittamisesta, kirjoittamista lisää, teetä, freesioita.
Tänään on hyvä olo Haitan kanssa. Olen siirrellyt kohtausten paikkoja, olen täsmentänyt, olen deletoinut – olen sitonut kiinni ja purkanut solmuja. Nyt tuntuu hyvältä. Minulla on käsikirjoitus, jossa on varmasti vielä deletoimisen varaa, mutta silti, käsikirjoitus, joka tuntuu käsikirjoitukselta, eikä vain kasalta yhteenliimattuja kohtauksia. Olen edistynyt, varmasti olen. Olen nähnyt ulkopuolelta ja uskaltanut tappaa darlingeja. Erityisen ylpeä olen yhden kokonaisen kohtauksen deletoimisesta. Otin talteen kaksi lausetta, ne parhaat ja tärkeimmät, ja loput hävitin. Ei sanaakaan jäljelle. En tarvinnut niitä. Ne olivat olleet tärkeitä sanoja aikaisemmin, mutta eivät olleet enää.
Haitan kanssa on nyt paljon levollisempi mieli kuin kertaakaan tänä vuonna. Se on siirtynyt kässärinä olemisen seuraavaan vaiheeseen, pois siitä epätoivoisesta rytökasavaiheesta siihen vaiheeseen, kun on kässäri, jota voi muokata ja johon voi lisäillä tekstiä ja poistaa sitä. Mutta on kunnollinen kässäri. Ei kässäri-to-be, ei wannabe-kässäri, vaan sellainen kässäri, jonka ilkeää tämän kirjoituskierroksen päätteeksi näyttää uudestaan esilukijalle. Pelottavaahan se tulee olemaan (ehkä olen pilannut sen? ehkä siitä on tullut tylsä ja huono? ja muut vakiopelot), mutta nyt ei tarvitse nolostella ja joku varmuus on syntynyt. Ainakin Haitta on paljon kässärimpi kuin kaksi kuukautta sitten.
Olen juonut teetä. Olen katsellut perjantaina ostamiani kukkia. Olen kirjoittanut ja ajatellut kirjoittamista ja vaikka olenkin tavallaan ihan tosi väsynyt ja haluaisin vain nukkua seuraavat kaksikymmentäneljä tuntia, niin samalla minussa on myös outoa energiaa. Outoa ja outoa. Sitä se on, ihan tavallista, kirjoittamisen synnyttämää yhtäaikaista väsymyksen ja reippauden tunnetta. Kahtalaista, joista nyt voittaa väsymys. Seuraava osoite on sänky.
