Lämmin laahus
Tänä iltana työviikon päätteeksi minä ajattelin tehdä töitä ja teenkin. Toisia töitä. Niitä, joissa sanoilla on lämmin laahus ja hämärä maalaa taivasta leveällä pensselillä. Niitä, joissa sanat kerääntyvät jalkojen ympärille ja lämmittävät suristen niin kuin parvi mehiläisiä.
Onni tulee siitä, että on ikkuna, josta katsoa ulos ja sanat, joista voi katsoa mihin tahansa suuntiin. Ulos, sisään, ylös, sivuille, alas, sinne, kauas, lähelle, itseen, muihin, maailmaan koko maailmaan. Mahassa hyvä ruoka, kupissa ilahduttavaa teetä, vieressä lapaskudin, jonka voi ottaa käteen jos haluaa, että kädet tekevät ja pää ehkä ei, vaikka pitääkin katsoa mitä tekee. Villasukat jalassa, kivistävän päivän lempeä ilta kun kivistyksestä on jäljellä enää kipu, joka on höyhen, jota pyöritellään minussa eikä se siitä enää kasva. Minä kasvan. Jokaisella hengenvedolla minusta tulee syvempi, jokaisella sanalla minusta tulee tarkempi, jokaisella ja kaikella.
Kirjoitin äsken raakatekstiä, sanoja sanojen perään ja piehtaroin niiden joukossa niin kuin hidasliikkeinen kissa matalassa ruohikossa. Sielua silitetään myötäkarvaan. Seuraavaksi luen. Omia sanoja, omaa tekstiä, omaa Haittaa. Sitten annan sille sen, mitä se on ansainnut ja mitä sille kuuluu: itseni.
