Äänetöntä
Kirjoitin Haittaan uuden kohtauksen. Katson jonain toisena päivänä, miltä se näyttää. Tuntuu, että hilaudun lähemmäs Haittaa taas, ja että se hilautuu lähemmäs minua. Pidän viikonlopun ympärillä kirjoitusvapaata ja aion antaa Haitalle uusia mahdollisuuksia. En tiennyt tänäänkään, että aioin kirjoittaa uuden kohtauksen ja kirjoitin silti. Kaksi kokonaista päivää pelkälle kirjoittamiselle voi antaa lisää uutta – tai vahvistaa olemassaolevaa. Kumpikin on hyvä vaihtoehto.
Tänään on vasta maanantai. Tuntuu paljon enemmältä. Kirjoittamisen kannalta on hyvä, että on vasta maanantai, koska nyt minulla on vielä koko loppuviikon illat käytettävissäni. On alkamassa taas se aika vuodesta, että taidan laiminlyödä vähän muuta elämää kirjoittamisen kustannuksella. Tai toivottavasti niin, koska se tarkoittaisi, että Haitta etenisi reippaasti.
Joskus on vaikea keksiä näihin bloggauksiin kuvia ja joskus otsikoiden keksiminen on vaikeaa ja joskus molemmat. Joskus molemmat tulevat helposti. Tänään ei kumpikaan, mutta lohdutan itseäni, että ei sillä ole väliä, koska bloggaaminen on puhetta, jutustelua minulta teille eikä sen tarvitsekaan olla niin mietittyä. Ei kaiken tarvitse olla, sillä aika moni asia on. Ja vielä monempi asia on mietittyä, vaikkei se näytä siltä. Toivon, että Haitta on sellainen kepeä sitten kun valmistuu: mietitty ilman että vaikuttaa mietityltä.