Paluu Uuteen Kuuhun
Varoitus: seuraa pitkä ja tunteellinen avautuminen.
Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies ovat julkaisseet yhteisen teoksen. Sen nimi on Emilia Kent ja alaotsikkona Runotytön tarina jatkuu. Se todellakin on jatkoa L.M.Montgomeryn Runotyttö-kirjoille. Kuvitelma siitä, mitä Emilia Byrd Starrille tapahtui sen jälkeen, kun hän oli mennyt naimisiin Teddy Kentin kanssa. Kävin kysymässä kirjaa jo kolmesti eri kirjakaupoissa. Toissapäivänä se vihdoin oli saatavilla. Luin sen heti. Ja –
Voi Emilia! Voi Uusi Kuu! Voi Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies! Voi mikä kirja! Heti ensimmäisiltä sivuilta minä olin taas Emilian luona. Heti alusta asti Runotyttökirjojen ääni ja tyyli oli niin selvä, niin voimakas, niin taitava, niin olemassa, että kolmannella sivulla itkin, sillä äkkiä se kaikki oli siinä. Emilia, Teddy, Ilse, Perry, Elisabeth-täti, Laura-täti, tohtori Burnley, Jimmy-serkku, koko Murrayden suku ja Uusi Kuu ja Autio talo ja voi apua – ja minun oma lapsuuteni ja nuoruuteni, joka puhui minulle kirjan sivuilta kaikella sillä tunteella, jota Runotyttöjen äärellä voi tuntea. Kaikki ne kerrat, kun olen lukenut Runotyttöni, flunssassa kaivatessani lohtua, kaihoisana kaivatessani vielä suurempaa kaihoa, loputtomina lapsuuden ja nuoruuden kesäpäivinä, aikuisena omassa sängyssä – koko se kirjojen aikaansaama hurmioitunut tunne (kyllä, herra Carpenter, tässä tarvitaan kursiivia!), kun luet jotain, mitä ei hetki sitten ollut olemassa sinulle ja nyt on, koska luet, ja koska lukemasi sanat loihtivat maailmat todeksi. Lukeminen, sellaisena, on maailmojen luomista, sekin. Ja yhtäkkiä kaikki siis uutena, lukemattomana tarinana kirjan sivuilla, Emilian aikuisuus, Emilian todellisuus – . Ja samalla kun kaikki oli yhtä pyörremyrskyisää aikamatkaa menneeseen minuun ja Uuteen Kuuhun, samalla kuitenkin koko ajan se kirkas tajuaminen, että vaikka Emilia on juuri nyt palannut tähän, niin ei, samaan virtaan ei voi todellakaan astua kahdesti. Se kumma kahteen suuntaan repivä tunne, kun luin Emilia Kentiä, se valtava lohdullisuus ja lohdutettuuden tunne ja samalla se kovin julma lohduttomuus, joka nousi siitä, että ei, en ole sama, en voi koskaan olla sama, mikään ei voi koskaan olla niin kuin oli, ei Emilia enkä minä. Etenkään en minä. Jokainen kerta kun tulen lukemaan Emilia Kentin uudelleen, tulee olemaan uusi, erilainen ja silti sama ja jotenkin sen kaiken edessä olin aivan tyhjä ja täysi ja täynnä ihmetystä.
En tiedä, olenko koskaan lukenut mitään samanlaista. En tiedä olenko koskaan kokenut mitään samanlaista lukiessani ja se tekee Emilia Kentistä minulle niin erityisen, niin käsittämättömän kokemuksen. Matka halki ajan ja paikan omaan nuoruuteen ja johonkin katkeransuloiseen totuuteen. Kuulostaa ihan sellaiselta näyltä, jollaisen Emilia saattaisi saada. Toiset silmät. Esiäitien lahjat. Ja jos jollain tässä on esiäitien lahja, niin Huotarisella ja Koskimiehellä. Eniten olin pelännyt ja jännittänyt uuden kirjan kieltä. Millaisen ratkaisun Huotarinen ja Koskimies olivat tehneet? Jotain aivan erilaista korostaakseen eri aikaa, josta käsin he kirjoittivat verrattuna Montgomeryyn? Jotain etäisesti tuttuja kaikuja soittelevaa? Ja sitten se oli – ei kopio, ei lainkaan kopio, kirjan tyyli siis, mutta niin tunnistettavasti Montgomeryn Runotyttöjä, että on ihan käsittämätöntä, miten kirjoittajat ovat osanneet. Kielestä ja tyylistä ja sanavalinnoista huokuu se, että he todella rakastavat alkuperäisiä Runotyttöjä ja ovat halunneet tehdä kunniaa ja onnistuneet siinä loistavasti. Voi jestas. Ja eniten, että kiitos. Kiitos, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies, että annoitte minulle Emilian hetkeksi takaisin uutena ja silti niin Emiliana, että oli todella kuin olisi tavannut vanhan ystävän. Harvoin, jos koskaan, pääsee tällä tavalla palaamaan myös omaan menneeseen itseensä.
Luin Emiliaani kesän lämmössä. Ulkona lämpimänä iltana, kun itikat parveilivat. Söin jäätelöä ja toffeekarkkeja. Emilian kanssa muistin myös taas, millaista kirjoittaminen voi olla. Miten se on parhaimmillaan loiva, valoisa ylänkö. Jotain aukeni minussa. Jotain, mitä Haitan tummat sävyt ovat painaneet maahan ja joka on odottanut sitä, että sille on taas tilaa lentää.
Juoksin myös lukuiltanani Emilia Kentin kanssa ympäri pihamaata ja kuvasin kirjaa. Akileijojen kanssa, ehdottomasti! Oi kuusi olisi pitänyt myös saada taustalle. Harmi, ettei ollut pyramidipoppeleita, niin kuin Emilialla! Kevätkaihonkukan valitsin sen värin ja nimen vuoksi. Sammalleimut koska ne ovat mielestäni vanhanaikaisia. Seuraavana päivänä melkein aukesivat ensimmäiset akileijatkin, kääpiökokoiset siniset.
Eikä tällaista kirjaa voi arvioida niin kuin kirjoja yleensä. Ei tällaisia katsota etäältä, tällaisia kirjoja katsotaan hyvin läheltä.
Related Posts
Comments on this post
6 Comments-
Odotan tämän lukemista niin paljon! Rakastan Montogomeryn teoksia ja Annojen uusintaluku on meneillään. Sen jälkeen olisi tarkoitus lukea Runotytöt uudestaan, minkä jälkeen voisin yrittää saada tämän käsiini. Suurin osa Montogomeryn lukijoista jakaantuu Anna vs. Emilia -leireihin, mutta minulle molemmat ovat rakkaita ja tärkeitä omalla tavallaan <3
-
Celestine, sinäpä olet harvinainen, kun et tunnusta kumpaakaan joukkuetta enemmän omaksi kuin toista! Aika kivaa, tuplasti enemmän the kirjoja :). Ja tämä uutuus oli niin hyvä – mietin tässä, että pitäisikö se lukea heti uudelleen…
-
Itse Montgomeryltakin on nyt muuten luettavissa uusia novelleja – eli tuotantoa, joka on suomennettu vasta nyt. 🙂
http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1412
Minervalta on näköjään ilmestynyt myös kirjailijan elämäkerta!
Comments are closed.
Liliana Lento
Oi, mikä uutinen! <3 En yhtään tiennyt, että tämmöinen on julkaistu. Runotyttö-sarja on ollut minullekin lapsuuden ja nuoruuden tärkeimpiä kirjoja.