Kun good enough ei riitä
Elokuun lopun Nuoressa Voimassa oli juttu otsikolla Kun kirjailija katoaa. Siinä haastatellaan Marja Kyllöstä (muistattehan Lyijyuuman vuodelta 1997?), jonka kolmatta kirjaa ei ole julkaistu yrityksistä huolimatta. Nuoren Voiman juttu on aika raju. Ihan vain siksi, että pelkään samaa, enkä varmasti ole pelkoineni yksin. Eivätkä omat pelkoni ole aiheettomia; niin kuin ehkä olette rivien välistä lukeneet, Haitan kanssa kaikki ei ole mennyt niin kuin Strömsössä. Ei ole kustannustoimittajaa, jonka kanssa pallotella tekstiä tai joka auttaisi solmukohdissa, vaan niin kuin aina ennenkin, olen omillani. Vaikka esikoinen onkin julkaistu. Se ei ole helppoa. Tämän kirjoittaminen ei ole helppoa. Nytkin sipaisen vain pintaa. Niin paljon tunteita, joita en jaksa tuntea juuri nyt. Enkä tiedä, onko tämän kertominen virhe. Se hävettää ja pelottaa. Nuoren Voiman juttu herätti taas pelon päiväuniltaan. Ehkä minulta ei enää koskaan julkaista mitään. Ihan relevantti pelko.
Olin ajatellut, että syksyllä alan kirjoittaa Haitan seuraavaa versiota. Milloin syksy alkaa? Olin ajatellut, että alan kirjoittaa Haitan seuraavaa versiota ihan tosissani sitten kun tästä vähän tokenen. Milloin se tapahtuu? Olin ajatellut, että Haitta julkaistaisiin. Niin. Ei auta kuin kirjoittaa ja toivoa, että kässäri on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikealla lukijalla ja tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi hyvä. Meille opetetaan naistenlehdissä ja ties missä muualla, että pitäisi oppia, että täydellisyys on ajanhukkaa ja good enough on todellakin tarpeeksi. Entä jos ei ole. Ei kässärille riitä, että se on good enough. Ei sellaisella saada kustananussopimusta. Pitää olla hieno. Lähellä täydellistä. Loistava. Myyvä. Valtavan lupaava vähintään. Lupaava. Mitä ikinä se kenellekin tarkoittaa.
Tänäänkään ei ole se päivä, että avaisin tiedoston ja tallentaisin sen uudella nimellä versio viitoseksi. En jaksa. Yksin on raskas kulkea. Hyviä esilukijoita on harvassa. Yksin. Vaikka en olekaan yksin – tekstin kanssa minä olen. Mutta silti. Kirjoittaminen paitsi antaa energiaa, myös vie sitä. Minun pieni Haittani. Lupaan tehdä kaikkeni heti kun taas jaksan.
Related Posts
Comments on this post
6 Comments-
Än, olet oikeassa, että aikaa tarvitaan kaikkeen, eikä sitä koskaan tunnu olevan. Ja mustalta tuntuu, siinäkin olet oikeassa. Olen tiennyt jo kuukausia, että työ tehdään tästä eteenpäin taas yksin, mutta se kirpaisee edelleen. Etenkin kun muu elämä on kriisissä ja valonsäteet ovat välillä vähissä. SInulle toivon hankaluuksien oikenemista ja sitä, että pääset taas tekstin ääreen!
-
Uskon ja luotan omien hankaluuksieni sulavan pois hiljalleen.
Sulle kasoittain lämpimiä ajatuksia ja voimia, toipumista ja armollisuutta itsellesi. -
-
Mielenkiintoinen artikkeli! Kirjailijuus on varmasti nykyisin enemmän pätkätyötä kuin ennen ja monen on käytävä sama kustannuskiirastuli kirja toisensa jälkeen. Sama ilmiö tuntuu vaikuttavan muuallakin työelämässä. Elämme muutoksen maailmassa, jossa on mahdotonta sanoa mihin suuntaan kehitys lähtee.
Minulla on kavereita ja tuttavia, jotka häpeävät työttömäksi jäämistä niin paljon, etteivät uskalla kertoa siitä kuin aivan lähimmille ystävilleen. Mutta asian salailu ei auta, sehän vain murentaa omaa itsetuntoa ja sysää enemmän painetta omille harteille. Häpeä ja pelko kasvavat sellaisessa tilanteessa varmasti mahdottoman suuriksi, niin kuin taisi osittain käydä Kyllösellekin.
Kirjoittaminen on todella yksinäistä puuhaa, eikä näiden asioiden kanssa kannata jäädä yksin. Onhan kyseessä lopun perin vain yksi kustantamo. Joku muu varmasti ihastuu Haittaan.
Ja ellei, sitten vaan jatketaan eteenpäin. Tiedän useammankin pitkäuraisen kirjailijan, joilta on jäänyt välistä käsiksiä julkaisematta, mutta ura on kuitenkin jatkunut, koska he ovat jatkaneet sinnikkäästi eteenpäin.
Olet päässyt tähän asti. Kirjoittanut… mitä? Kymmenen vuotta ennen ensimmäistäkään sopimusta? Jo se osoittaa valtavaa sinnikkyyttä. 🙂
Ja kuten artikkelissakin mainitaan, on myös paljon kirjailijoita, jotka tajuavat julkaistuaan, ettei kirjailijuus ole sitä mitä he olivat alun perin kuvitelleet. Aina lopettamisen taustalla ei ole hylkäämistä, muut asiat vain tulevat ajan myötä tärkeämmiksi.
Tsemppiä ja jaksamista siis täältäkin!
-
Kiitos kommentista, Vaarna, ja sori tämä pitkä vastausaika. Mikä siinä onkin, että ihminen on oppinut häpeämään epäonnistumisia, vaikka ennemmin pitäisi kai osata ajatella, että yritin sentään ja että seuraavalla kerralla paremmin. Ja pätkätyöläisyyttä tämä kirjoittaminen, kyllä, nyt vain toivon, että niitä pätkiä tulisi vielä, enkä jäisi yhden kirjan ihmiseksi. Eihän tässä(kään) mitään muuta vaihtoehtoa ole, kuin jatkaa eteenpäin ja sinnitellä ja kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa. Tänään olen taas pitkästä aikaa Haitan kimpussa ja toivon, että löydän edes joitain vastauksia – kysymysmerkkejä nimittäin kyllä löytyy!
Comments are closed.
Än
Ainainen hirviö, aika. Sen ikuinen puute ja kiire kiire kiire… ei oikeasti mutta mielessä. Äkkiä pian valmista eteenpäin.
Terveisin Maailman hitain (joka jumittaa kaikenlaisten hankaluuksien äärellä eikä kirjoita juuri nyt yhtään mitään) (ja on kiukkuinen kuin pieni perkele)
Ehkä sinulla kaikki näyttää nyt mustemmalta kuin onkaan. Huomenna, viikon tai kuukauden kuluttua voi olla toisin. Nyt sitä aikaa tarvitaan, parantumiseen. Se on hidasta.