Wannabe-Newton
Olen hakemassa taas sanoja kesän jäljiltä ja aloittamassa työntekoa. Paljon umpikujia. Aika ja välimatka Haitasta on tehnyt hyvää, mutta vastauksia minulla ei ole, pelkkiä kysymyksiä vain. Katson, mitä voin tehdä niille ja mistä suunnasta saan apuja ratkaisemiseen.
Tuntuu hyvältä olla taas kädet näppäimistöllä ja kynä kädessä. Ei sillä, olen kirjoittanut kyllä tätä ennenkin, raapustellut raakatekstiä vihkoon vaikka kuinka paljon, välillä melkein joka päivä, mutta tänä kesänä (tänä? viime?) se on ollut paljolti terapiaa ja lohdutusta, eikä niinkään minkään työstämistä. Tai no, työstämistä ehkä nimenomaan, mutta siis. Tästä aion kuitenkin taas aloittaa kässärillisen arjen. Kirja on kirjoitettavana, siitä ei pääse mihinkään. Yritän katsoa kuution ulkopuolelle, nähdä muutakin kuin sen, mitä olen kirjoittanut ja nähdä ne kaikki mahdollisuudet, jotka aukenevat tekstille ja tekstistä. Ei ole helppoa. Monen mahdollisuuden edessä tuntuu tällä hetkellä olevan lasiseinä. Näen, mihin voisi mennä, mutta en osaa tai pääse. Tai sitten ei ole lasiseinää, mutta mahdollisuus näyttää hienolta, kun sitä katsoo kauempaa ja huonolta, kun sitä tarkastelee läheltä.
Minulla on ikävä sitä, että teksti on työn alla ja aivot kirjoittavat silloinkin kun en kirjoita. Ikävä sitä, että ongelmat ovat mahdollisuuksien rajoissa ja voitettavan kokoisia. Olen tänään yrittänyt miettiä, mikä kaikki Haitassa on darlingeja, jotka voi deletoida, ja mikä kaikki on sitä itseään. Kuinka pienillä aineksilla voin sanoa kaiken sen, mitä haluan ilman, että se kutistuu ahtaaksi ja mielenkiinnottomaksi tarinaksi? Toivon, että vastaukset tippuvat jostain pian niin kuin omena päähän.
Related Posts
Comments on this post
1 CommentsComments are closed.
kahvia
”Minulla on ikävä sitä, että teksti on työn alla ja aivot kirjoittavat silloinkin kun en kirjoita”
Tämä! Se fiilis, kun tarina pyörii jatkuvasti mielessä on ihan parasta <3
Leppoisaa kirjoittamisarkea.