Ei mikään tiiliskivi
Kirjoitin. Käsikirjoitus alkaa tuntua kokonaiselta. Päähenkilöni ulottuu ääriviivojaan laajemmalle. Koko ajan hän kasvaa ja hänen elämänsä kasvaa. Käsikirjoituskin kasvaa, vaikka kovin pitkää siitä ei tule koskaan. Tätä käsikirjoitusta ei ole tarkoitettu pitkäksi. Kirjaksi taitettuna sivuja olisi ehkä 135. Muutama sivu tulee ehkä vielä, mutta siinä se sitten alkaa varmaan olla. Ei mikään tiiliskivi, sivumäärältään siis. Toivon, että muuten kyllä. Tiiliskivi, joka osuu. Katsotaan, miten käy.
Olen saanut uuden esilukijan. Ihana asia :). Terveisiä vaan sinne ruudun toiselle puolelle :). En ole vielä lähettänyt käsikirjoitusta hänelle, joten hän on vielä ehkä esilukija-to-be. Esilukijat ovat hyvä asia. Pelkkä tieto siitä, että saan antaa käsikirjoituksen uudelle ihmiselle luettavaksi, ryhdistää. Ja tänään kirjoitin. Ihan paljon. Ihan helpostikin. Ennen aloittamista tuntui, etten mitenkään voi päästä tekstin päälle ja sisään tänään, en ehkä edes lähiaikoina. Ja sitten kun avasin tiedoston, niin siinä se oli. Käsikirjoitukseni, johon solahdin heti.
Huomaan, että olen alkanut puhua käsikirjoituksesta käsikirjoituksena, enkä niinkään sen työnimellä Haitta. Sen jälkeen, kun deletoin kässäristä puolet, se on tuntunut vähemmän Haitalta. Se oli juuri se Haitta-osio, jonka deletoin pois. Ja luulen, että ennen kuin lähetän kässäriä kustantamokierrokselle (ehkä ensi vuoden puolella? toivottavasti ei kovin pitkällä ensi vuonna), minun on keksittävä sille uusi työnimi. Haitta ei enää oikein istu. En tiedä mikä istuisi. No, sitä ehtii vielä miettiä.
Kirjoittaminen on kivaa. Puoli tuntia tai tunti, ja olen jo käynyt pitkällä ja ollut joku toinen. Ilta tuntuu myös paljon pidemmältä kuin ilman kirjoittamista.
