Työtä
Pyydän ja saan. Kerin sanoja auki kerältä ja neulon ne osaksi työtä. Päättelen päät. Hetken sydän meinaa pakahtua, kun kynä liukuu paperilla niin kuin en olisi muuta tehnytkään. Pakahtuminen menee pois, mutta jättää jäljen. Ehdollistaa minut taas vahvemmin siihen, että kynä paperilla synnyttää onnen. Olen tässä eikä tarvitse huolia mitään niistä paikoista joissa en juuri nyt ole.
Kirjoitan vielä lisää. Ei ole mitään syytä miksi en kirjoittaisi. Se on kuin kävelyretki tai kotiintulo, matka ja käpertyminen paikalleen. Minussa on tyhjä kohta, jonka vain muste pystyy täyttämään niin, että tulen tyytyväiseksi.
Miten pelkät sanat voivat tehdä minut niin onnelliseksi. Ja sitten: pelkätkö? Onko sana koskaan pelkkä muulla kuin hyvällä tavalla?
