Pieniä isoja
Kävin tänään pienen hetken ulkona. Näin pieniä asioita. Neulasia, haalistuneita lehtiä. pienen hevosen, syksyn kylmettämiä marjoja. Pidin kirjoitusiltaa. En kovin pitkästi, mutta kuitenkin. Muutama rivi, muutamia korjauksia. Kässäri haluaisi jo lähteä käsistä jonkun toisen silmien alle. Yritän pidätellä sitä edes muodon vuoksi, sillä hitaasti siihen tihkuu uutta kuitenkin, ei ole tyhjiin lypsetty. Teksti alkaa näyttää minulle vähitellen sitä, millainen se on. Alitajunnan kehräämiä teemoja ja motiivikokonaisuuksia nousee pintaan. Niitä sellaisia, joita en tunnusta sinne kirjoittaneeni. Uskon, että se on hyvä merkki. Uskon ja uskottelen. Tekee mieli leväyttää käsikirjoitus mahdollisimman monien silmien alle, koko maailmalle, ja tiedän, etten oikeasti uskaltaisi. Esilukijalle uskallan ja sitten kun saan lähetettyä kässärin hänelle, tulen tänne blogiin itkemään, kuinka huono kässäri on. Siis ennen kuin olen saanut siitä esilukijalta kommentteja, heti suoraan lähettämisen jälkeen. Niin se aina menee. Heti kun kässäri on pois omista käsistä, alan pelätä, että se on huono. Nyt kun se ei ole kenenkään muun nähtävillä kuin minun, se vaikuttaa jopa hyvältä. Mielenkiintoinen leikki tämä.
Väsyttää ihan hirveästi ja lopetin kirjoittamisen, kun raakatekstistä alkoi tulla niin tajunnanvirtaa, etten tule koskaan ymmärtämään, miten ne sanat liittyivät kerran toisiinsa. Menen sohvalle ja käperryn keräksi. Loppuillan olen vain.
