Kohti
Käsikirjoitus alkaa lähestyä maalia. Mikä ikinä se maali sitten onkaan tässä vaiheessa. Näen hankalat kohdat ja kirjoitan ne uudestaan yksinkertaisemmilla ja selkeämmillä lauseilla. Deletoin edelleen turhia pois, mutta nyt niitä on lauseen tai repliikin verran, ei sivukaupalla. Tuntuu, että kässäri alkaa olla pian valmis uudelle kierrokselle kustantamoihin. Ei ihan vielä, mutta kohta.
En olisi ajatellut tästä käsikirjoituksesta, että tämä voisi olla pelastusrengas, kuten Kolme syytä elää oli. Tai että tämän kässärin edes tarvitsee olla pelastusrengas. Tämä kässäri on ollut hankala monta kertaa, henkisesti siis. Ei siksi, että uskoisin mihinkään ”toisen kirjan kiroukseen” vaan yksinkertaisesti siksi, että kässärissä ei ole ollut kivoja juttuja. Olisi kivempi tietysti kirjoittaa kivoja juttuja, mutta kun tässä kässärissä on alusta asti ollut myös epäkivoja juttuja. Nyt olen kuitenkin ollut siinä kohdassa, että tämäkin kässäri on näyttänyt minulle, että sen varaan voi laskea. Kirjoittamiseen keskittyminen tekee ihmisen tasaisemmaksi. Tai ainakin minut. Niin, että en kyllä lopulta tiedä, ovatko kässärit tarvittaessa pelastusrenkaita, vai onko se ylipäätään kirjoittaminen. Ehkä vähän molempia.
Päivä on aurinkoinen. Pitkästä aikaa. Ajattelin lähteä seuraavaksi ulos. Vähän happea ja valohoitoa ja asioiden hoitamista.
