Siemenet, idut ja anteliaisuus
Katsoin Areenasta dokkarin kirjailija Sirpa Kähkösestä. Katsoin ja kuuntelin ja ajattelin. Ajattelin kirjoittamista. Niitä siemeniä, joita minulla on käytössäni, ja jotka voin ehkä kylvää. Voisin ehkä jo kylvää, mutta en kylvä. Ulkona puskee lunta ja tuulta taivaan laidalta asti ja minua väsyttää ja väsyttää. Onneksi useimmat siemenet tarvitsevat kylmäkäsittelyn itääkseen, että ehkä tämä kaikki on niille se kylmäkäsittely. Ajattelin silti. Sanoja ja sitä, miltä tuntuu tuottaa niitä. Solmia ketjuiksi ja punoa kankaiksi. Dokumentissa oli yksi kohta, jossa Sirpa Kähkönen puhui siitä, kuinka sanat ovat likiarvoja. Se kolahti. Kaikessa täsmällisyydessään likiarvoja.
On sanottu, että kirjallisuuden kääntäminen on erityisen vaikeaa siksi, että samaa tarkoittavat sanat eivät välttämättä tarkoita samaa eri kielissä. Ovatko sanat rakkaus, amour, love, kärlek todellakin tismalleen sama asia? Merkitsevätkö ne tasan samaa? Mutta entä jos ei ajatella kääntämistä, entä jos ajatellaan kahta ihmistä. Kun toinen sanoo sanan rakkaus, tarkoittaako se samaa toiselle? Onko turkoosi todella turkoosi? Kuinka pöyheä on pöyheä sen toisen mielestä? Millainen on aineen viskositeetti, jos aine on koostumukseltaan möllöä? Kenen merkitykset ovat oikeita? Jotenkin se sana tuossa dokumentissa – likiarvo – osui näihin ajatuksiin niin hyvin.
Ulkona sataa lunta. Sataa, satoi – en ole katsonut ikkunasta, mutta kun paarustin kotiin kolmen laukun ja kauppakassin kanssa, kiirettä pitämättä, koska en voinut pitää kiirettä siinä tuiskussa ja niiden kantamusten kanssa, silloin ainakin satoi. Puhalsi lunta. Se kinostui laukuille ja kuorrutti kaulaliinan. Se tuli sisälle asti ehjänä ja valkoisena.
Minussa itää. Tekee mieli itkeä. En ole kirjoittanut moneen viikkoon mitään. Silloin yhtenä päivänä kyllä, mutta en säännöllisesti, en jatkuvasti, en omaksi hyväkseni. Nytkään en jaksanut kirjoittaa, vaan avasin blogin ja ajattelin, että tämän kirjoittaminen on melkein kirjoittamista, mutta ei ihan, että ehkä tämän minä jaksan. Jaksan. Ja samalla tunnen, että minun pitäisi kirjoittaa. Pitäisi kirjoittaa ja ajatella kirjoittamista. Pitäisi elää kynässä. Pitäisi antaa sielulle se, mikä on sen. Ja aina ihmettelen, näinä kuivina kausina, että laitanhan minä kasvoille kosteusvoidetta, olen jopa alkanut käyttää käsivoidetta, koska pakkanen kuivattaa kädet niin karheiksi. Ja että olenhan minä käynyt hiihtämässä ja yritän aloitella taas kuntosalilla käymistä. Ja syön vihanneksia ja hedelmiä, varsinkin nauriita ja veriappelsiineja juuri nyt. Että miksi en kirjoita. Kirjoittaminen on veriappelsiini ja kuntosali ja ihana kasvonaamio ja päänsilitys, ihokontakti, kaikki se, mikä tekee olon paremmaksi. Niin että miksi en. Miksi en. Ja että voisinko taas antaa sen itselleni.