Valoa
En tiedä johtuiko eilisestä Säkeilyvaaran lukemisesta vai mistä, mutta olen käynyt tänään rumat runoni läpi. Niitä on ohuen kokoelman verran, mutta kukaan ei huoli niitä, koska ne kiertävät kehää ja ovat, no, rumia. Ne ovat kuitenkin minun. En ole mikään runonkirjoittaja, ja nuo sanat ovat tulleet minusta sieltä, missä on raakaa, punaista vereslihaa, johon ei kasva iho päälle koskaan. Niiden kirjoittaminen on ollut hyvä asia. Niiden ajatteleminen irrallaan alkuperäisestä on ollut hyvä asia. Joskus tekee hyvää laittaa asioita käsivarrenmitan päähän itsestään ja tarkastella niitä. Tai ottaa ne sieltä käsivarrenmitan päästä ja vetää ihan lähelle itseään, katsoa suoraan niin läheltä, että silmät menevät vähän kieroon.
Sanoja olisi. Kuplintaa. Kahdenlaista kuplintaa. Ne odottavat. Minulla on niille aikaa, mutta pienissä paloissa vain. Runot ovat olleen hyvän kokoisia. Roiskaisen ne nopeasti ja taivutan kahdeksikolle ja sitten ne ovat jo siinä. Ja kyllähän minä ajattelen, että vielä joskus, edes muutama runo. Katsotaan. Ehkä ne vaativat vuosikymmeniä kypsyäkseen ja irrotakseen minusta.
Ikkunan takana on pimeää. Näen neljä valoa.
