Häpeä
Sain männäviikolla hylkäyskirjeen Haitasta. Lähetin Haitan alkuvuodesta kustantamokierrokselle, enkä ole sen jälkeen tehnyt kässärin kanssa mitään, paitsi elätellyt toiveita. Tämä hylsy oli ensimmäinen, joka tuli. Kalevalan päivänä. Laitoin siitä kuvan Instagramiin. Jep, kyllä, Instagramiin. Ai että miksi? Eikö hävetä kertoa siitä kaikille? Eikö olisi parempi kertoa vain onnistumisista eikä profiloitua huonoksi kirjoittajaksi? Eikö olisi parempi purra hammasta hiljaisuudessa?
Hävettääkö minua? Kyllä. Hävettää, ettei kaikki mene kuin Strömsössä. Ettei ensimmäisen kirjan jälkeen ”ura” kirjailijana ole sellainen kuin kuvittelin. Etten ole onnistunut kirjoittamaan kässäriä, joka menisi läpi kustantamoissa, edes siinä samassa, joka julkaisi esikoiseni. Hävettää, etten ole tarpeeksi hyvä. Ja kyllä, hävettää kertoa se ns. koko maailmalle (tai siis köh niille keskimäärin viidelle tyypille, jotka lukevat blogiani ja niille vähän useammalle, jotka seuraavat minua instassa). Miksi ihmeessä sitten alleviivaan häpeääni ja tosiaankin kerron hylkäyskirjeestä ylipäätään kenellekään? Miksi en pidä suutani tukossa ja minimoi häpeää olemalla kertomatta siitä kellekään?
Häpeä on kai aina osa kirjoittamista. Jollei häpeä nouse aiheesta, josta kirjoittaa, niin sitten siitä, miten kirjoittaa, tai lopulta sitten siitä, että mitä käsikirjoituksesta ajatellaan, kun sen antaa luettavaksi jollekulle. Tiedän, että muutkin saavat hylkäyskirjeitä. Muutkin, jotka ovat julkaisseet yhden tai useamman teoksen. Julkaisseet kirjailijat eivät silti hirveästi puhu hylsyistään. Niistä kuulee kiertoteitten kautta ja salaisuuksina. Siksi minä kai sanon hylsyni ääneen. Että joku kanssani samassa tilanteessa oleva lukisi tämän blogikirjoitukseni ja lohduttuisi edes vähän tietäessään, ettei ole ainoa. Toivottavasti lohduttuu. Ja ehkä minäkin opin tästä kertomisesta jotain – ettei taivas putoa niskaan, vaikka kaikki ei mene ihan putkeen, ja ettei siitä kertominenkaan pudota sitä taivasta niskaan.
Melkein jokainen kirjailija on joskus saanut hylsyjä. Ne ovat osa kuviota. Olisi hassua, että ne vaiettaisiin kuoliaaksi. Plus että luulen, että asiat, joista ei puhuta, saavat liian suuret mittasuhteet. Vrt. Hän-jonka-nimeä-ei-lausuta. Mörköjä on ilmankin, niitä ei tarvitse lisätä olemalla vaiti vaikeista asioista. Siispä sanon hylsyn ääneen, uhallakin, silläkin uhalla, että ääneenpuhuminen poikii jotain ikävää. Sitäpaitsi olisi tyhmää teeskennellä, että kaikki menee strömsöläisittäin ja on pelkkää auvoa, helppoa ja kaunista. Ei ole. Elämä ei mene niin ja sellaisen kuvan antaminen sylettää minua. Joten kyllä, sain hylsyn Haitasta.
Hylsy on tietenkin yhden kustantamon ja yhden henkilön mielipide käsikirjoituksesta. Jos saa hylsyn niin, että kässärin on lukenut useampi kuin yksi ihminen, sitä voi pitää jo jonkinlaisena voittona – on harkittu jo niin vakavasti että useamman kuin yhden ihmisen työpanosta on käytetty kässärin lukemiseen ja siitä keskustelemiseen, että kyllä vai ei. Ja kun yksi kustantamo sanoo ei, niin toinen voi silti hyvin sanoa kyllä. Tämä on sitä järjen ääntä. Hylsyihin liittyy tietenkin myös tunne, joka saa helposti paljon isomman roolin kuin järki. Torjutuksi tuleminen ei ole koskaan kivaa. Joskus sen ohittaa olankohtautuksella, joskus se sattuu paljon enemmän kuin kehtaa näyttääkään.
Viimeviikkoinen hylsy oli minulle enimmäkseen olankohautusosastoa. Varmaan lähinnä siksi, että se oli vasta ensimmäinen, jonka sain, ja siksi toivoa on vielä. Plus että olen oikeasti aika tottunut ja karaistunut hylsyjen vastaanottaja. Siksi olenkin vähän hämmentynyt, että tuo hylkäyskirje aiheutti näinkin paljon aivotyötä, että bloggaan siitä. Osa reaktioistani hylsyyn on ollut ihan vilpitöntä ihmetystä. En ajattele, että Haitta on täydellinen, mutta siinä on ehdottomasti hyveensä ja minun mielestäni ne hyveet ovat painavia. Tietenkin olen jäävi arvostelemaan oman kässärini hyveitä, mutta mutta. Jaksan toivoa, että joku muukin kuin minä näkee Haitan hyveet ja uskoo siihen. Niin kuin olen monesti sanonut, kirjoittaminen on optimistinen teko. Ihan vaan siksi, että siihen sisältyy sisäänrakennettu usko siitä, että kyllä se teksti vielä siitä, vaikka alussa syntyisikin pelkkää sutta ja sekundaa.
Tähän mennessä saamieni hylsyjen myötä olen alkanut myös miettiä omaa ”uraani” kirjailijana ja todennut, että todennäköisesti julkaiseminen tulee olemaan minulle aina tällaista samanlaista: hirveän taistelun takana. Ei mitään kerran vuodessa tai kahdessa julkaisemista. Siihenkin ajatukseen pitää tottua – ettei yrittäminen ehkä helpotukaan missään vaiheessa. Että tätä se nyt on. Onneksi aina voi ajatella, että ehkä seuraavan kässärin kanssa on helpompaa – eikä ollenkaan voi tietää, pitääkö ajatus paikkansa vai ei.
Näillä mennään. Opetellaan ottamaan vastaan se, mitä tulee. Häpeä, joka syntyy siitä, ettei kaikki mennyt niin kuin piti. Siitä, etteivät muut nähneetkään tekstissä sitä, mitä halusin. Siitä, etten onnistunut. Ja etenkin siitä, että menin myöntämään senkin ääneen, että hävettää. Se alkaa olla jo vähän metahävettämistä.
Related Posts
Comments on this post
8 Comments-
Kiitos kommentista, Än! Alkoi jo hävettää tuo bloggaus aika paljon :D, mutta kommenttisi lievitti tunnetta 🙂 . Niin, hävetys taitaa olla meillä jotenkin syvällä kulttuurissa. Ja nämä kaikki ohjeet, jotka varoittavat kuuseen kurkottamisesta. Nekin osoittavat, että häpeä nyt, kun menit yrittämään edes ja että epäonnistuminenhan siitä tulee ja shame on you. Olisi paljon kevyempää, kun ei tarvitsisi hävetä mitään kirjoittamiseen liittyvää, mutta eipä niitä häpeän tunteita varmaan koskaan saa riisuttua kokonaan tällaisesta asiasta. Näin henkilökohtaisesta ja paljaasta.
Mutta eespäin lumessa, mummot, vai miten se meneekään 🙂 . Kiitos vielä kommentista, Än <3
-
Juu, suutari pysykööt lestissään vai miten se meni.
Se siinä varmaan on, epäonnistumisen mahdollisuuskin tekee haavoittuvaksi, päästää toiset ihmiset liian lähelle. Ja sehän ei käy (itsehän en edes puhu kirjoittamisesta kuin hyvin harvoille luottohenkilöille) -
Tiedän tuon, että kirjoittamisesta puhuu vain hyvin pienelle piirille itseään suojellakseen. Minun oli opeteltava siitä pois, ja ei ollut helppoa 😀
-
-
-
”Plus että luulen, että asiat, joista ei puhuta, saavat liian suuret mittasuhteet. Vrt. Hän-jonka-nimeä-ei-lausuta.” Tämä on varmasti totta. Myönnän, että itselläni ei ole juurikaan ollut rohkeutta puhua hylkäyksistä, vaikka kaikki ei ole aina mennytkään niin kuin Strömsössä. Vaikka vähissä varmasti ovat ne kirjailijat, jotka eivät hylsyjä saa, joten mitään hävettäväähän ei järjellä ajateltuna pitäisi olla. Mutta ei tässä kirjoittamisessa aina järki ole mukana, tunne vain. Toivottavasti Haitta löytää kodin, joka ymmärtää sitä!
-
Briitta, niin allekirjoitan tuon, että kirjoittamisessa ei ole järki vaan tunne mukana 😀 . Ja häpeä on kumma asia, ei ollenkaan järjellä tajuttavissa. Onneksi aurinko paistaa ja joskus myös ristissäänkin 🙂 . Ja kirjoittamisessa parasta on kuitenkin kirjoittaminen 🙂 .
Comments are closed.
Än
Joskus tuntuu että Suomi on häpeäm luvattu maa. Siksi tykkään Pauli Hanhiniemen biisistä Muutkin mokaa. Se on piristävä 🙂
Ja näinhän se on, Rowlinginkin sai Potterista aikoinaan hylsyn, Beatles pakit levytuottajalta jne. Tie elämässä eteenpäin on harvoin suora.