Yhteinen nimittäjä
Jostain syystä olen lukenut viime aikoina useamman romaanin, joissa päähenkilö on kirjailija. En mitenkään tarkoituksella valinnut kirjailijoista kertovia kirjoja, enkä kaikista edes tiennyt, että päähenkilö oli kirjailija, ennen kuin aloitin lukemisen. Hauska yhteensattuma. Ensimmäiseksi luin W. Somerset Maughamin Elämältä se maistui, jonka alkuteos on vuodelta 1930. Hassu kirja, mutta tykkäsin tavallaan. Se oli jotenkin virkistävä lukukokemus, koska en ole hetkeen lukenut mitään noinkaan vanhaa. Seuraava kirjailijakirja oli Carol Shieldsin Ellei, alkuteos vuodelta 2002. Maughamin kirjan bongasin lapsuuteni kirjahyllystä, Ellei osui silmiin jostain kirjablogista. Pidin. Jotenkin rauhallinen kirja. Kolmas kirjailijaromaani oli sitten alkukielellä 2016 julkaistu Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton. Yhteistä näille kaikille kolmelle kirjalle oli se, että vaikka niissä oli jokaisessa kirjailijapäähenkilö, niin ne kertoivat kaikki jostain ihan muusta. Hauskaa silti, että sattui tällainen putki, että kirjoilla oli yhteinenkin nimittäjä.
Seuraava luettava kirja (olen jo aloittanut) on sitten taatusti eri sarjaa kuin nuo ylläolevat: Alan Bradleyn uusin Flavia de Luce eli On hieno paikka haudan povi. Sen jälkeen luettava kirja on vielä valitsematta.
Kässärin kirjoitustauko jatkuu yhä, koska a) elämä ja kiireet ja b) sopiva kässärin lepuutustauko johtuen a:sta. Kunhan kevät tästä tasaantuu, alan taas kirjoittaa käsikirjoitusta, enkä vain satunnaista raakatekstiä kynällä vihkoon. Siihen asti, kunnes kirjoittaminen taas alkaa toden teolla, luen. Lukuaika. Aika ruokkia kirjoittavaa päätä sanoilla.
