Kaukokaipuu
Oi miten minä haluaisin olla taas osa kirjoittamista! Kirjoitanhan minä, aina välillä, tänä aamuna bussissa työmatkalla, joku ilta sängyssä, mutta ei se ole samaa. Ei se ole sitä kirjoittamista, kun pää kirjoittaa, kun pää purskauttelee sanoja ja kirjoitusajatuksia ja tuntuu välillä, niin kuin maan vetovoima lakkaisi vaikuttamasta ajatuksiin pienten hetkien ajan. Haluaisin olla kirjoittavassa arjessa niin, että oikeasti kirjoitan ja olen sanoissa. Kirjoittava arki, kirjoittava elämä – ihan kuin pieniä värikkäitä kukkia puhkeaisi kukkaan, kun ajattelen sitä. Ajatuskin siitä, että uisin ihan oikeasti tekstin keskellä, tuntuu siltä kuin joku uusi vuodenaika lämmittäisi minua.
Niin että mikä estää? Täällä minä vain haikailen ja haaveilen, mutta en tee mitään? Niin. Jotta minun pääni kirjoittaisi oikein kunnolla silloinkin kun tiskaan tai ripustan pyykkiä tai kävelen ulkona tai mitä vain, tarvitsisin vähän aikaa. Rauhaa ja ehkä vähän yksinäisyyttäkin. Energiaa.
Työpäivän jälkeen sitä rauhaa, yksinäisyyttä ja energiaa on joskus vähän hankala kasata omalle kohdalle. Pää on kulunut loppuun ja työpäivän jälkeen pitää huolehtia siitä, että saa ruokaa suuhunsa, että seuraavalle päivälle on puhtaita vaatteita, että joku vie vanhan kirjoituspöydän kellariin uuden tieltä, että… No, kyllä te tiedätte. Ja onhan se mahdollista, että pääsee kirjoittavaan arkeen työpäivien jälkeenkin. On se onnistunut minultakin. Olen vain vähän väsynyt. Alkuvuosi on ollut rankka ja omaa aikaa minulla ei ole koskaan ollut näin vähän. Kirjoita siinä sitten muuta kuin heilahtelevia, unisen suun makuisia aamusivuja bussissa. Ja sitten välillä, kun ehtii kirjoittaa niin, että sanat tulevat ja tuntuvat, se on niin ihanaa. Se vaan on niin ihanaa. Niin että sinne päin pitää pyrkiä, ihan sama miten hankalaa ja vaikeaa on.
Kyllä, toivon apurahaa. Ihan kovasti toivon apurahaa. En jaksa uskoa saavani. Mutta kunhan pari seuraavaa kiireistä viikkoa on ohi, voisin tehdä kevätsuunnitelman itselleni. Jokaiselle päivälle tai joka toiselle päivälle. Sellaisen suunnitelman, että sanat pääsevät kasvamaan paperilta ja aivot ajattelevat kirjoittamista silloinkin, kun luulen, että eivät ajattele. Siihen tarvitaan rutiinin herättelyä, kässärin läpiluku ja sitä, että tietoisesti ajattelen käsikirjoitusta joka päivä. En halua jäädä odottamaan ajatuksia, jotka eivät ehkä koskaan tule. Haluan kutsua ne luokseni ja tehdä töitä sen eteen, että ne hyväksyvät kutsun.
Kuvassa on muuten uusi kirjoituspöytäni. Uusi tai vanha, ihan miten vaan, koska onhan se vanha, mutta minulle uusi. Ukin vanha kirjoituspöytä. Pieni, kädellä yltää laidasta laitaan. Ihanan matala, koska minäkään en ole kovin pitkä. Kirjoituspöytä, jonka ääressä haluaisin istua joka aamu edes kymmenen minuuttia. Kirjoituspöytä, jota minulla on ikävä, kun en ole sen luona.
(Tuoli on Mummin vanha, hänen lapsuudenkodistaan. Juuri sopivan korkuinen pöydälle ja minulle.)
Related Posts
Comments on this post
2 Comments-
Kiitos, E.K., niitä toivotaan!
Tykkään kirjoituspöydästäni tosi paljon! Se on niin sopiva kaikin puolin 🙂 .
Comments are closed.
E. K.
Ihana pöytä (tuoli myös)!
Päivätyö + kirjoittaminen eivät ole kyllä aina se ihanteellisin yhdistelmä. Toivottavasti kiireesi hellittävät ja saisit sitä apurahaa.