Tahdon
Blogi on ollut vähän hiljainen, ja se johtuu kiireistä ja lomasta. Onneksi kiireet alkavat ehkä hellittää vähän. Pahimman kiireen loppumisen kunniaksi lomailin reilun viikon Lapissa. Oli ihnaa. Paljon liikuntaa, hyvää ruokaa, paljon lunta, kauniita maisemia ja ei velvollisuuksia.
Lomalla ehdin vähän ajatella. Ajattelun lopputuloksena oli, että pitäisi ajatella enemmän. Etenkin kirjoittamista. Luulen, että työn alla oleva kässärinikin vaatii sitä. Että aletaan ihan oikeasti ajatella ja lopetetaan tietyllä tapaa umpimähkään sohiminen. Olen aina ollut tutkimusmatkailija kirjoittaessani ja se on ihanaa: en tiedä etukäteen, mitä tekstissä tapahtuu, vaan vasta sitten kun olen kirjoittanut sen. Luulen kuitenkin, että nykyinen kässäri tarvitsee vähän enemmän insinööriä ja arkkitehtia kuin Vasco da Gamaa. Ja jotta se onnistuu, pitää ajatella. Ajatella ihan oikeasti, eikä vain kuvitella ajattelevansa. Ajattelemiseen ja ajatusten nousemiseen tarvitaan vapaata aikaa, jopa tylsää aikaa. Ja tästä sitten suora nuoli siihen, että kännykän räpläystä on vähennettävä, jotta sitä ajatusaika on enemmän. Kännykän räveltäminen ja kaiken maailman uutisten lukeminen on ollut minulle rentoutumiskeino, mutta loman jälkeen olen vähentänyt sitä. Olen sen sijaan lisännyt aikaa, jolloin istun kirjoituspöydän ääressä ja etsin ajatuksia joko kynän kanssa tai ilman.
Toivon kovasti, että lisääntynyt ajatteluaika tarkoittaa myös lisää vastauksia. Vastauksia siihen, mitä tehdä kässärille ja myös siihen, että olenko tekemässä oikein.
Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt useamman kerran, että mitä järkeä kirjoittamisessa on ja pitäisikö vain lopettaa. Kässäri on ollut vastatuulessa ja elämässä on muutenkin ollut eksistentiaalisia kriisejä, joten on kai ihan ymmärrettävää, että kyseenalaistan myös kirjoittamisen. Se ei kuitenkaan ole kivaa eikä tunnu hyvältä.
Muistan erityisesti kaksi kertaa, kun olen miettinyt kirjoittamisesta, että miksi ihmeessä jatkaisin. Ajatukset eivät ole olleet kovin pitkäikäisiä, mutta hyvin syviä ja vahvoja silti. Olen päätynyt siihen, että en lopeta kirjoittamista. Olen myös tiedostanut ne syyt, joiden takia jatkan. Yksi on pelko, ja sitä on montaa laatua. On pelko siitä, että kirjoittamaton elämä olisikin helppoa ja hyvää (mikä tekisi tästä tähänastisesta kirjoittavasta elämästä jollain tapaa täysin älytöntä); pelko, että kun kirjoittamista ei olisi, ei olisi mitään muutakaan mielekästä tekemistä ja elämä olisi tyhjää ja kaikki merkitykset katoaisivat; pelko, että jos jätän kirjoittamisen, menetän ison osan itsestäni ja identiteetistäni. Tietenkin on myös miljoona muuta syytä jatkaa kuin pelko ja suurin niistä on se, että kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja se on se, mitä haluan tehdä. Joskus vain tulee niitä hetkiä, kun luovuttaminen tuntuisi helpommalta ja pitää tavallaan uudistaa lupauksensa. Pitää päättää yhä uudelleen, että kyllä, tätä minä haluan, vaikka kaikki siihen liittyvä tuntuukin tällä hetkellä pahalta ja vaikealta. Jos olisin amerikkalainen tv-sarja, nämä hetket olisivat ”valojen uudistamista” – siis tiedättehän, kun naimisissa oleva pariskunta menee uudelleen naimisiin toistensa kanssa.
Kunhan ajattelen tarpeeksi ja rauhoitan arkea tarpeeksi päästäkseni ajatusteni luokse, toivon, että saan edistettyä kässäriä sillä tavalla kuin on oikein. Pitää vain saada oma ego ensin taustalle – se, jonka mielestä pitäisi tehdä kiireellä, koska aika kuluu tiktak, se jonka mielestä pitää ajatella lopputulosta eikä matkaa sinne, se, jonka mielestä kaikki tänne heti nyt ja mieluiten aika paljon huomiota myös ja valokeilaa ja paistattelua. Haluan egon sijasta lähelle tekstiä pelkkänä minuna. Haluan olla avoin kysyä yhä uudelleen sanoilta, mikä kaikki on mahdollista, ja katsoa sitten, mikä on se tie, jolle lähdetään. Siis: vähemmän kännykkää, enemmän ajatuksia, enemmän mahdollisuuksia ajatuksille, enemmän raakatekstiä – ja sitä ihan tosissaan ja ilman egoa. Ehkä myös enemmän taidetta ravinnoksi. Back to basics.
