Peippo
Kevät kulkee hirveän isoilla kengillä. Syreenit aloittelevat täällä jo kukkimistaan ja koivu on täydessä lehdessä, vaikka on ihan reilusti toukokuu yhä. En tiedä totunko näihin aikaisiin keväisiin. Pidän enemmän siitä, että kevät tulee oikeaan aikaan ja vielä juhannuksena puut ovat kauneinta vihreäänsä. Tätä menoa puut ovat pukeutuneet jo kitkerään vihreään juhannuksena, eikä juhannustaikoihin riitä luonnonkukkia, koska ne ovat kaikki kukkineet.
Kevät on harpponut eteenpäin sikälikin, että nyt on jo toukokuun loppupuoli. En ole kirjoittanut kässäriä valmiiksi. Ei sinnepäinkään. Istun välillä iltaisin ihanan kirjoituspöytäni ääressä ja kirjoitan käsin vihkoon. En ole aloittanut vielä tiedoston muokkaamista lainkaan. Yritän ajatella ja toisaalta, yritän kirjoittaa edes jotain, jotta muistaisin, että olen kirjoittaja. Aika usein saa, kun pyytää, paitsi ei aikaa.
Yritän tosiaan ajatella itseäni kirjoittajana ja toimia sen mukaisesti. Yritän yritän yritän. En kirjoita joka päivä. Ei ole ollut jaksamista. Pitää levätä välillä ja kuunnella korvien soimista. Joinain aamuina olen tavoittanut peipposen laulun ,josta en tiedä, tuleeko se ulkoa, vai asuuko päässäni kaukaisten metsien peippo. Niissä kukkapenkeissä, joita hoidan, kasvaa tulppaaneja ja jouluruusuja ja kaikkea, mikä yrittää kukkia liian aikaisin sekin. Minä en varsinaisesti kuki. Joinain iltoina makaan sohvalla ja vain luen, enkä edes ajattele kirjoittamista. Joinain iltoina ajattelen kirjoittamista ja etten jaksa nyt, vaikka siitä saakin voimaa. Tänään kirjoitin. Tänään muistan taas vähän siitä, kuka olen.
