Arjenkaipuu
Arki on taitolaji. Ainakin hyvä arki. Se on tylsää ja toisteista, ja kaipaan sitä. Juuri nyt tuntuu, että olen ihan hyvällä alulla siinä. Olen kirjoittanut vähän tai vähän enemmän kolmena perättäisenä iltana ja se on kolme perättäistä iltaa enemmän kuin vielä kertaakaan lomien jälkeen. Jos tämä olisi siirappinen jenkkisarja (tämä? blogi? vai arki?), uudistaisin valani – joka päivä. Sillä sitä se on, kun hapuilee vielä rutiinin hyväätekeviä helmoja, eikä ole vielä päässyt pukeutumaan siihen kokonaan. Valojen uudistamista. Valitsemista. Joka päivä uudelleen ja uudelleen. Joinain päivinä on helppo valita, joinain päivinä se vaatii voimia. Tänään minun piti kirjoittaa aika pitkään, ennen kuin rauhoituin. Sydän sytkytti rinnassa ja lepatti niin kuin olisi halunnut lentää karkuun. Vei monen käsinkirjoitetun sivun ajan, ennen kuin se suostui uskomaan, ettei ole mihinkään kiire, vaan että olen tässä, ja itse asiassa sillä, että olen tässä ja läsnä, olen sanojen kautta monessa muussa paikassa samaan aikaan.
Huomenna on perjantai. Tämä viikko on pyörähtänyt akselinsa ympäri nopeasti. Kolme päivää. Se on kolme päivää enemmän kuin ei mitään. Se on kolme päivää lähempänä, monta sivua lähempänä. Ja vielä jonain iltana minulla on niin paljon rutiinin vapauttamaa energiaa, että saan avattua koneen ja koneelta tiedoston ja kässäri lihoo taas.
