Hitaasti perille
Tänään suurempi kirjoitussessio on vielä edessäpäin. Olen kirjoittanut kyllä, mutta myös käynyt huollattamassa kroppaani ja sen jälkeen oli niin piesty olo, että oli pakko ottaa päiväunet. Saa nähdä, saanko illalla unta; en normaalisti nuku päiväunia.
Tänään on satanut ja paistanut vuorotellen. Olen ajatellut tekstiä ja sitä, miksi olen tehnyt tiettyjä valintoja sen kanssa, ja millaisia valintoja pitäisi vielä tehdä. Olen suunnitellut. Olen tuntenut sen kihelmöinnin, joka sanoo, että hyvä siitä tulee. Jos ei vielä tällä kirjoituskierroksella, niin seuraavalla tai sitä seuraavalla. Olen matkalla hyvään. Aineksia on. Ja pää kirjoittaa. Illalla nousin sängystä kahteen otteeseen ylös ja kirjoitin värikynällä (se sattui ensimmäisenä käteen) kässärin reunaan neuvoja itselleni.
Vaikken ole kirjoittanut tänään vielä ajallisesti paljon, olen silti tyytyväinen. Myös siihen, etten syyttele itseäni siitä, että olen käyttänyt kallisarvoisen vapaapäivän aikaa muuhunkin kuin kirjoittamiseen. Alanko ehkä vähitellen oppia, että kaikelle on aikansa ja että joskus hitaasti kiiruhtamalla pääsee nopeammin perille? En tiedä, mutta tätä haluankin: rentoutta ja vapautta ajatella tekstiä eikä vain kirjoittaa maanisesti eteenpäin.
Olen ajatellut paljon melkein tasan kahden vuoden takaista residenssiaikaa Saksassa Frankfurt Oderissa. Sitä, miten paljon kirjoitin siellä. Rytmitin eilisen samalla tavalla kuin residenssipäivät. Huomenna teen saman. Tänä iltana kirjoitan samalla ajatuksella: mitä muuta minä tekisin kuin kirjoittaisin? Mitä muuta?
