Vastauksia
Ajattelen, kirjoitan, kirjoitan, ajattelen. Toivon, että aikaa olisi enemmän, että voisin välillä pitää museopäivän ja tankkauspäivän, mutta aikaa ei ole. Aikaa on vielä tämän päivän jälkeen kaksi ruhtinaallista päivää ja se on hyvä. Yritän ajatella. Kyselen henkilöhahmoilta mitä he tekevät tilanteissa, joihin elämä on heidät vienyt. En minä, elämä. Kuuntelen, mitä minulle vastataan.
Nostin tänään instassa esille kysymyksen, joka nousi taas kerran mieleen. Pitääkö kaunokirjallisuuden antaa vastauksia? Jotkut vaativat niitä teksteiltä. Että pitäisi olla vastauksia. Tällä hetkellä itsestäni tuntuu, että kysymykset ovat mielenkiintoisempia kuin vastaukset. Että miksi kertoisin vastauksia – eikö lukija ja enkö minäkin lukijana halua itse ymmärtää oman vastaukseni sitten kun olen lukenut tekstin. Ajattelemisen ilo. Eihän tuo kysymys ole yksinkertainen tai yksioikoinen. Riippuu tekstistä, ajasta, lähtökohdista, käsittelytavasta, kirjoittajan halusta – mutta silti jokin minussa kapinoi sitä vastaan, että kaikkien pitäisi antaa teksteissään vastauksia. Riippuu tietysti siitä, että millä tasolla. Varmasti kirjoissa onkin paljon vastauksia – mutta ne isot vastaukset – jos edes tietäisin ne, en tiedä, kirjoittaisinko kirjoja. Kirjoittaminen on oma tapani esittää kysymyksiä ja rakentaa maailmoja. Kirjoittaminen on mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen tutkimista. Voi olla, että jonain päivänä olen vahvasti sitä mieltä, että kaunokirjallisuuden pitää antaa vastauksia, koska mistä muualta niitä saisi. Tällä hetkellä kuitenkin olen sitä mieltä, että ihmisten pitää itse löytää vastaukset – kirjoittaja voi toki tuuppia niitä kohti, mutta jos vastaus tarjoillaan lukijalle, tekstillä on myös iso vaara ajautua tahattomasti opettavaiseksi.
Kohta on aika lähteä liikkeelle. Aion kuitenkin käydä kirjakaupassa ostamassa sen Philip Pullmanin The Secret Commonwealthin, vaikka päätin, että hankin sen vasta kun kirjoitusvapaa on loppu. Se siitä itsekurista :D! Sitä ennen pitää kuitenkin syödä lounasta.
Related Posts
Comments on this post
3 Comments-
…Ja tajusin vasta 1. kommentin innostuksissani rustattuani ja lähetettyäni, että taisit tarkoittaa ”vastauksilla” vastauksia elämän isoihin kysymyksiin tms., et niinkään ehkä vastaamista ylipäätään ja lukijoille asioiden ”kertomista”. Ehkä? 😀 Anteeksi, olen ajatellut tuota ylipäätään lukijoille selittämistä ja kertomista yms. niin paljon itsekin, että innostuin! Koska minäkin haluaisin antaa lukijoille vain eväät tulkintojen tekemiseen ja antaa jotain, mitä voi makustella kenties usealtakin eri kantilta. Selittely on jotain, mitä en kaunokirjallisuudessa siedä. Sitä, että taotaan sanomaa lukijalle, jotta se varmasti älyää. Koska useinhan älyää hyvin pienestäkin. Ja jos ei tasan samaa, mitä kirjoittaja oli ajatellut, jotain omaansa kuitenkin, ja sehän voi olla parempaakin kuin se alkuperäinen ajatus.
-
Hyviä kommentteja! Ja tosiaan, mietintäni voi tulkita kahdella tavalla 😀 . Siis vastaukset tai ratkaisut. Ja jonkunlaisia ratkaisuja varmaan on pakko olla, jotta tarina etenee ja pääsee sinne loppuun asti, ja tuokin on kyllä ajattelemisen arvoinen asia, että minkä verran ja millaisia vastauksia tarinan kaari tarjoaa lukijalle. Kuten arvasitkin, ajattelin kyllä bloggausta kirjoittaessani enemmänkin tuota ns. elämän isoihin kysymyksiin vastaamista. Tai vaikka johonkin vähän pienempäänkin. Niin kuin esimerkiksi joku yhteiskunnallinen dekkari – jos se nostaa jonkun yhteiskunnallisen epäkohdan näkyville, niin ei sen kuitenkaan tarvitse mielestäni kertoa ratkaisua siihen epäkohtaan. Tai siis hienoa, jos kertoo ratkaisunkin, mutta siinä kohtaa toivon hartaasti, että se dekkaristi on toiselta ammatiltaan joku sellainen, joka voi tehdä asialle muutakin kuin kirjoittaa siitä kirjan 😀 !
Sinun kommenttisi sai minut ajattelemaan niitä kaikkia vastauksia tai ratkaisuja, joita tekstissä _voi_ olla – ja niitä, joita ehkä pitääkin olla. Hmm. Siitä olen kyllä samaa mieltä kanssasi, että selittely ja tietynlainen sormella osoittaminen ei kyllä toimi, vaan on ärsyttävää.
Comments are closed.
Satu
Hmm. Niin, riippuu kontekstista: joihinkin kirjoihin sopii avoin loppu ja kysymysten herättely paremmin kuin vastausten antaminen, mutta toisaalta taas lukijana huomaan kaipaavani edes jonkinlaista tunnetta siitä, että kirja loppui siihen kun se loppui jostain syystä, että kokonaisuudesta on vedettävissä jotain ajatuksia, ei välttämättä suoria vastauksia, mutta tulkintoja. Tulkinnoista lukija rakentaa kuitenkin tarinan merkityksen itselleen, joten siihen tähtäisin. Että on jotain, mitä tulkita. Ja siihen tarvitaan ainakin jonkinlainen lopetuskin, avoinkin voi olla, mutta ei sepposen selällään ilman raameja. Hmm. Tätä mieltä taidan olla.
Jos puhutaan ihan vain tekstistä sen keskeltä, siitä voiko kertoa vaikkapa jostain päähenkilöstä ilman, että rakentaa tälle lukijan mieltä kutkuttaviin kysymyksiin vastauksia antavan kontekstin tms., niin siinäkin sanoisin, että riippuu kokonaisuudesta ja sille annetusta lopusta. Koska ylläoleva, eli sanoisin noin ylipäätään, että kunhan lopussa on kokemus siitä, että lukemani oli merkityksellinen elämys jollain tapaa ja voin tehdä jotain tulkintoja, olen lukijana tyytyväinen. Vastasikohan tämä yhtään pohdintojasi? 😀