Kuviteltu
Arki alkoi, niin kuin blogistakin huomaa: hiljaisuus. Olin kaukaa viisas ja järjestin itselleni tämän ensimmäisen viikon nelipäiväiseksi. Hyvä niin. Yhtenäkään töidenjälkeisenä arki-iltana en nimittäin kirjoittanut. Osittain sen johtuu Philip Pullmanista (The Secret Commonwealth <3 <3 <3 <3 jne), mutta vaikka kirja ei olisikaan ollut kesken, en olisi jaksanut kirjoittaa. Oli taas aikamoinen rytinäpudotus arkeen kirjoitusloman jälkeen.
Tänä aamuna on tuntunut tahmealta. Kirjoitin aamupalan kanssa kuitenkin raakatekstiä ja kyllähän niitä sanoja tuli. Kässäri tuntuu kuitenkin kaukaiselta ja sitä pitäisi nyt ruveta työstämään. Kyllä se varmaan siitä, kun saan tiedoston auki. Toivottavasti. Väsyttää ja tuntuu haluttomalta, mutta eipä auta.
Ruska on edennyt sitten viime viikon. Varis nokkii, kaivaa ja tutkii katulampun kiinnitystä. Aikookohan se pudottaa lampun jonkun alikulkijan niskaan. Kaupunki on sumea ja märän näköinen. Koiranulkoiluttajat kulkevat. Tuhma varis, älä hajota sitä katulamppua.
Ajattelen virolaista kirjailija Kätlin Kaldmaata. Kuulin hänen puhuvan keväällä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa ja juttelin hänen kanssaan hetken. Kaldmaa teki minuun jotenkin vaikutuksen. Hänestä näkyi halu ja suunta. Hän oli jalat maassa, mutta ei tylsästi. Hän puhui puutarhanhoidosta ja virolaisten suhteesta itse kasvatettuun ruokaan. Hän puhui kirjoistaan, jotka muodostavat hänen ajatuksissaan useamman kirjan ryppäitä, pilviä, niin kuin hän sanoi. Että hän näkee tuotantonsa, jo kirjoitetun ja vielä kirjoittamattoman, pilvinä ja jokaiseen pilveen kuuluu X kirjaa, jotka kuuluvat jollain tavalla yhteen, vaikka eivät ole sarja. Yhdessä pilvessä voi olla romaani, runokirja ja lastenkirja, mutta jokin niitä yhdistää. Tajusin heti, mistä hän puhuu. Minullakin on pilvi. Siinä on kolme kirjaa. Kolme syytä elää ja kaksi muuta. Toinen niistä on Haitta. Ne ovat kokonaisuus, vaikka kirjat eivät liity mitenkään toisiinsa. Ajattelen Kätlin Kaldmaata aika usein. Hän on jonkinlainen ihailun kohde. Hän vaikutti kirjoittamisestaaan puhuessaan siltä, että kaikki hänen huomionsa kohdistuu kirkkaana kirjoittamiseen. Ei ole sivupolkuja, ei harhailevaa ajatusta. Hän vaikutti kirkkaalta teräkseltä, jolla on suunta. Tiedän, että kaikilla on keskeytyksiä, arki, elämä joka tulee väliin kun yrittää pidellä kynää. Silti ajattelen Kätlin Kaldmaata aika usein. Hän on jonkinlainen esimerkki siitä, että ihminen voi olla menossa vahvasti haluamaansa suuntaan. Keskittyneesti ja kirkkaasti. En tiedä. Olen kehittänyt Kaldmaasta mielikuvitushahmon. Onko sillä väliä. Nyt alan kirjoittaa, koska haluan, että minulla on suunta ja teen sen kirkkaasti.
Briitta
Tuo pilviajatus kuulostaa mukavalta. Tsemppiä arkeen ja kirjoittamiseen!